Kirjoittanut
Kirjoittaja on eksynyt uskonnon ja politiikan hämärille rajaseuduille.Koetko tai oletko kokenut ulkopuolisuuden tunnetta? Sitä kun oma kotiseutu ei enää tunnukaan kodilta? Kun jokin ei ole enää niin kuin ennen. Tunne lienee yhteinen monille, mutta joskus hyvin erilaisista syistä. Emme osaa kohdata toisiamme. Ja siksi olemme pelottavan lähellä konfliktia. Kodittomuus ja kaipaus on suuri osa ihmisen tarinaa.
”Onko tämä enää minun maani?” kysyy niin moni, jolta maa on viety. Vajaat sata vuotta sitten maattomuuden kokemus johti Suomen sisällissotaan, mitä ensi vuonna muistelemme.
”Onko tämä enää minun maani?” kysyy tänäänkin moni, jolta viljelymaa ja toimeentulon edellytykset on epäoikeudenmukaisesti viety ja myyty vaikkapa soijapelloksi ulkomaiselle suuryritykselle.
Maanomistuksen pysyvyys ja luotettavuus on eräs kaikkein tärkeimpiä instituutiota vakaan ja menestyvän yhteiskunnan taustalla.
”Onko tämä enää minun maani?” on jokaisen maastamuuttajan kysymys. Näet jokainen maahanmuuttaja on myös maastamuuttaja. Moni heistä on kironnut oman kotimaansa, jättänyt taakseen aivan kaiken vannoen, ettei koskaan enää palaa.
Myös muuan tunnettu irakilainen maahanmuuttaja lähti kotikaupungistaan Urista, eikä koskaan sinne enää palannut. Hän eli maattomana teltoissa koko elämänsä ja vasta vuosisatoja myöhemmin hänen maattomat jälkeläisensä, nuo orjuutetut kurjat saivat tilkun maata asuttavakseen. Ja sekin oli varsin verinen prosessi.
Jopa ISISin suosion taustalla on utopia kotimaasta, paikasta, jossa ”meillä” olisi turvallinen ja hyvä olla. Epätoivo ja turhautuminen ajaa epätoivoisiin tekoihin.
”Onko tämä enää minun maani?” on sorrettujen ja syrjäytyneiden kysymys. Tätä kysyi rutiköyhä tunisialainen vihanneskauppias Mohammed Bouazizi kun poliisi takavarikoi hänen myyntikärrynsä, lahjusta odottaen. ”Miten minun pitäisi voida elää?” Mohammed sytytti itsensä tuleen ja näistä liekeistä alkoi liekehdintä, jonka tunnemme arabikevään nimellä.
Monissa maissa vallankumouksen myöhempi kehitys johti yhteiskuntien polarisoitumiseen entisestään. ”Onko tämä enää minun maani?” Maallistuneet ja uskonnolliset, eri heimot ja vähemmistöt kysyvät aivan samaa kysymystä, vaikka lähtökohtansa ovat erilaiset. Yhteistä on vain se, että kotimaa ei tunnu kenestäkään enää mukavalta.
”Onko tämä enää minun maani?” kysyy myös moni suomalainen, kun rappukäytävässä näkyy vain vieraankielisiä nimiä. Ahdistus nousee ja kasvaa pelosta ja siitä tunteesta, kun ”oma maa” ei enää tunnukaan ”omalta maalta”.
Olen nähnyt kansanryhmien välistä epäluuloa Euroopasta ja Afrikasta Aasiaan. Se on joka paikassa tismalleen samanlaista: pelkoa, kateutta, luuloja, huhuja, kohtaamattomuutta, kyräilyä ja vaiettuja kysymyksiä… Mitä katkerampi ja vaietumpi historia, sen vaikeampaa. Emme me suomalaiset ole yhtään sen huonompia kohtaamaan ja keskustelemaan vaikeista kysymyksistä. Muualla ollaan aivan yhtä huonoja, vain vähän eri tavalla.
”Onko tämä enää minun maani?” on kautta aikojen ollut vähemmistöjen kysymys, olivat ne sitten uskonnollisia, etnisiä tai mitä tahansa. Jo kreikkalaiset ymmärsivät, että demokratia voi tarkoittaa enemmistön tyranniaa. Ihmiskunnan historia on vähemmistöjen sorron historiaa. ”Hyvät perustelut” on aina löydetty jostain. Valitettavasti kirkkokaan ei aina ole ollut puolustamassa vähemmistöjä vaan on siunannut rakenteellisen sorron hiljaisuudellaan tai jopa siihen osallistumalla.
”Onko tämä enää minun maani?” on kautta vuosisatojen ollut seurakunnan kysymys. Kristityt ovat jälleen maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä. Nil novi sub sole.
Suomikin muuttuu, eivätkä ne kristillisestä maailmankuvasta nousevat arvot, jotka vielä hetki sitten olivat meille itsestäänselviä, enää sitä ole. Juhlimme kotimaatamme, mutta mitä jos juhla ei tunnukaan enää samalta? Toiset juhlivat, toiset surevat ja paastoavat. Hyvin on hajalleen heittäjä, diabolos, meidät onnistunut hajalleen heittämään.
* * *
”Hän tuli omiensa tykö, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. ”
Raamattu on kodittomien ja pakolaisten kirja. Torjuttujen tarina. Maastamuuttajien ja maattomien kirja. Kirja pakolaisuudesta, matkalla olon levottomuudesta, kaipauksesta, kaukaisesta toivosta. Adam ja Eeva, Nooa, Aabraham, Iisak, Jaakob, Joosef veljineen, koko Israelin kansa (useasti), Jeesus, apostolit, koko alkuseurakunta… muutamia esimerkkejä Raamatun pakolaisista.
”Onko jossakin koti?”
Tämä huuto nousee monissa rakkaimmissa viihteen klassikoissa Satumaa-tangosta Galacticaan ja Madagaskariin. Siitä puhe mistä puute. Kodittomuus, levottomuus on aivan oleellinen osa ihmiskunnan sielun tarinaa. Kaipaamme jonnekin parempaan. Kotiin.
Jos sinä koet vierautta kodissasi tai olet maastasi karkoitettu levoton kulkija, maaton, olet hyvässä seurassa. On autuaampaa tehdä oikein ja harhailla maattomana kuin hankkia maata vääryydellä.
He… olivat liian hyviä tälle maailmalle -; he ovat harhailleet erämaissa ja vuorilla ja luolissa ja maakuopissa… (Hepr. 11:38)
Maattomuuden ja vieraantumisen ongelmaan Jeesus tarjoaa ratkaisuksi uhrin. Mutta ei toisen ihmisen uhraamista tai syntipukkien etsimistä, vaan itsensä alttiiksi antamisen. Opetuslapsilleen hän kääntää koko jutun päälaelleen: ”Menkää siis kaikkeen maailmaan…” ” Kun teitä vainotaan yhdessä kaupungissa, paetkaa toiseen… ”
Valtiot puolustakoon rajojaan, mutta tämä on tarina on jotain ihan muuta.
