Kirjoittanut
Opiskelija.Olin muutama vuosi sitten kesätöissä Linnanmäellä. Yhtenä aurinkoisena päivänä ennen juhannusta olin narunvedossa avittamassa lapsia parhaan langan valinnassa ja palkitsemassa kutakin vetäjää tuurinsa mukaisella rihkama-aarteella. Asiakkaat olivat suurimmilta osin lapsia, mutta aina silloin tällöin muutama hieman varttuneempi lapsenmielinen saapui hymyssä suin kokeilemaan onneaan ja verestämään vanhoja muistoja. Sinä päivänä kojulle tuli erittäin hermostuneen oloinen nuori mies, joka tahattomasti nyki päätään, pyöritteli silmiään kykenemättä kohdistamaan katsettaan ja hikoili silmiinpistävästi tuulisen ja viileän varhaiskesän päivän huomioon ottaen. Mies liikkui narunvetokojun edessä väkkäränä, enkä kyennyt saamaan aluksi mitään tolkkua hänen puheestaan. Itse asiassa ajattelinkin viittovani vartijan paikalle heti, kun sellainen näköpiiriini osuisi – mieshän oli selvästi aivan sekaisin. Äkisti hän kuitenkin terästäytyi, tipautti eteeni pöydälle pienen rasian ja sanoi: ”Aion kosia. Piilota se jonnekin. Haen tyttöystäväni, tulen pian takaisin.”
Katselin kun mies pinkoi kauemmas kojulta ja äimistyneenä nappasin rasian käsiini. Avasin sen ja reaktioni oli todella aivan kuin jostain tv-sarjoista, joissa ystävät kateellisina ja haltioituneina huudahtelevat nähdessään morsiamen kihlasormuksen. Lähestyvän lapsikatraan kiljahdukset kuitenkin palauttivat toimintakykyni ja kätkin sormusrasian krokotiilimukin sisuksiin, kuitenkin niin, että kykenin tarkkailemaan sitä alati sivusilmällä. Hermostuin hieman, kun mies ei saapunutkaan heti takaisin, mutta sitten huomatessani hänet viimein rakkaansa kanssa jonon perillä hermostukseni vain kasvoi. Tyttöystävän valitessa narua ikuisuudelta tuntuvan ajan minä ja mies pälyilimme toisiamme silmät suurina ja huulet jännityksestä tiukkoina. Kun tyttöystävä nykäisi narua, sen päästä ei valitettavasti pongahtanutkaan krokotiilimuki vaan jalkojaan heilutteleva avaruusötökkä, josta hän ilahtui ja oli jo pian poistumassa se hyppysissään. Miehen ja minun hätääntyessä tästä juonenkäänteestä, parkaisin vielä nopeasti, että meillä olisi myös vaihtoehtoinen, hieman erikoisempi palkinto tiedossa. Tyttö vastusteli ja vakuutteli tyytyväisyyttään omaansa, mutta mies silloin onneksi valpastui hermostuneisuudestaan ja maanitteli tyttöystäväänsä edes vilkaisemaan toista palkintoa. Ojensin tytölle krokotiilimukin, hän poimi sieltä esiin pienen rasian – ja lopputulos oli toivottu ja onnellinen.
Kun mietin rakkautta, olen ajatellut sen olevan suuri, elämää ravistava ja vavisuttava, mutta myös sitä kannatteleva voima. Rakkaus on vaikea asia, koska sen sisältöä, syitä ja voimaa ei oikein pysty selittämään tai käsittämään. Se on niitä asioita, jotka pitää kokea, jotta voisi ymmärtää – ainakin näin sanotaan. Vanhasta Testamentista minulla on kaksi kohtaa, Ruutin kirjasta ja Laulujen laulusta, jotka olen merkinnyt ja painanut mieleeni. Laulujen laulussa (8:6-7) kuvastuu rakkauden valta ja voima, kuinka se on kuolemaakin mahtavampi. Ruutin kirja (1:16-17) taas kertoo, kuinka rakkaus on lupaus ja valittu tie, joka ohjaa ihmisen läpi elämän sen päätepisteeseen saakka. Olen ajatellut, että nämä jakeet ovat sellaisia, jotka haluaisin itse voida joskus allekirjoittaa, lukea ja luvata ne tulevalle elämänkumppanilleni. Ne ovat hienoja ja upeita sanoja, joita en osaisi itse muotoilla ja ilmaista paremmin. Mutta ne kertovat ja julistavat myös jotain pelottavan suurta – uskallanko koskaan vannoa jotain niin mahtavaa kuin rakkautta toista ihmistä kohtaan?
Muistan kielikurssiltani Wienistä hauskan opettajamme ja kuinka hän puhui siitä, miten tunteista ja erityisesti rakastamisesta puhuminen vieraalla kielellä ei kuulosta samalta eikä sanoissa ole samanlaista merkitystä kuin omalla äidinkielellä. Ich liebe dich ei tosiaan kuulosta yhtä todelta kuin suomeksi sanottuna. Itse asiassa, verbiä rakastaa tulikin saksaksi runsaasti viljeltyä niin ystävien, musiikin kuin ruuankin yhteydessä. Suomeksi selittäessä en ikinä käyttäisi niin voimakasta termiä arkipäiväisesti ajatuksiani ja tunteitani kuvaamaan. Se tuntuisi jotenkin liioittelevalta ja epäaidoltakin. Ja eikö se vähentäisi sanan painoarvoakin? Rakastamisen ilmaisu pitää sisällään ja tarkoittaa niin suuria asioita, että sen käyttöä välttelee ja säästelee oikeaan hetkeen. Rakkaus on sana, jonka kuuleminen on mitä ihaninta ja kauneinta, mutta joka suussa tuntuu järkälemäiseltä ja sen sanominen huiman pelottavalta. Tällaisia tuntemuksia ja ajatuksia ainakin minunlaiseni nuoren aikuisen päässä sen miettiminen saa aikaan.
Tuo naruvetokojulla tapahtunut kosinta on ollut ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa, jota olen saanut olla todistamassa. Se oli sykähdyttävä kokemus ja kohtaaminen, josta olen ollut hyvin kiitollinen. Tulen varmasti aina muistamaan miehen hermostuneen olemuksen ja naisen ilmeen, kun hän avasi pienen rasian. Silloin oltiin suurtenja vavisuttavien tunteiden ja kysymysten äärellä, mutta tuntuu silti turvalliselta ja hyvin sympaattiselta, että narunvetokojun palkinto, muovinen vihreä krokotiilimuki tähditti sitä hetkeä, joka vei kohti yhtä elämän tärkeimmistä etapeista. Kun tätä tapahtumaa miettii, ei oikein voi olla hymyilemättä ja toivomatta, että itse sanoo joku päivä kyllä ja tahdon. Eikä rakkauden tunnustaminen ja sen julistaminen tunnu niin pelottavalta, jos sen yhdistää mielessään pieneen krokotiilimukiin.
”Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan.” 1.Joh.4:7 Kiitos Jumalalle rakkauden lahjasta!
