Onnesta osaton

Askellan kiivaasti pitkin Svartbäcksgatanin pintaa. Minulla on armoton kiire. Yksi kävelykadun turhanmarketeista myy, kuulema, aivan ihanaa printtipaitaa. Siinä on isolla siippa-Daanielin kuva, ja alla seisoo vänkä teksti: ”Nu går det bra!”

Kiihdytän ohi närästävän verkkaan vaappuvasta lepardinnahasta ja perässävedettävästä. Raakakumit narskuvat tallustimieni pohjassa ja hikoilen pipossani kuin Pekkarinen aamuteeveessä.

Äkkiä silmäni sattuvat kadun kulmassa kyhjöttävään tuttuun näkyyn.

Mytty huojuu puolelta toiselle muhkuraiseen kavelykeppiinsä nojaten, pikkuruinen pahvi polviensa alle taiteltuna. Kauhtuneet samettihousut verhoavat tikunohuita jalkoja ja hiirenharmaa palttoo on puoliksi auki. Pakkasen pistämät koppuraiset sormet pilkottavat esiin hihojen suista, niiden iho on valkoinen ja halkeillut.

Silmille vedetyn lakin alta työntyy esiin iso punainen nenä. Yksinäisen räkähelmi uiskentelee hyvän aikaa sitten villiintymään päässeessä viiksivesakossa. Mytyn edessä sohjossa sojottaa rytöinen pahvimuki, joka keikkuu tuulessa vähän väliä kuin karkuunlähtemäisillään. Se on tyhjä, arvatenkin.

Seisahdun ihmisvilinään piiloutuen ja jään katsomaan vaivihkaa. Siinä se taas on, ihka oikea onnesta osaton.

 

Suhteeni onnesta osattomiin on ristiriitainen. Yleensä en ole raottanut heidän kohdallaan kukkaron nyörejäni. Paitsi kerran, Rautatientorilla seiskseiskan pysäkillä. Rypistyneestä valokuvasta killittäneet suuret surulliset simät sulattivat sydämeni.

Seuraavat kymmenen minuuttia sain kuunnella yhteiskunnallisesti valveutuneen herran sosiaalipoliittista selontekoa siitä, kuinka kaiken maailman kerjäläiset tulevat tänne tienaamaan itä-Euroopan mafioosoille rahaa, ja että ei niillä kotimaassaan muutenkaan mitää hätää ole, ja että perkelettäkös niille muutenkaan opettamaan, että täältä sitä saa taskut pullolleen ja takakontit täyteen.

Väärin autettu.

Ukon puheista ärsyyntyneenä päätin tehdä parannusta hänenkin puolestaan ja alkaa jakaa ajallista hyvää jokaiselle kohtaamalleni kerjäläiselle, aina ja kaikkialla. Ja arvatkaapa onko hurskas päätöseni pitänyt? Aivan.

Olen kaksinaamainen tekopyhä pökäle.

Onneksi on toisenlaisiakin ihmisiä. Vaimoni antoi kerran talvipakkasilla eräälle kadunkulman rouvalle omat tumppunsa. Siinä on mallia elävästä uskosta ja oikeasta jumalanpalveluksesta. Tyhjät puheet eivät käsiä lämmitä. Sen tiesi jo setä Jaakobkin.

 

Onnesta osaton nostaa päätään. Katseemme kohtaavat kahisevien toppatakkien lomitse. Toiveikas hymynpilkahdus syttyy kosteisiin silmiin, rohtuneet suupielet nousevat varovaiseen hymyyn.

Painan käteni syvälle taskuun ja otan määrätietoisen askeleen. Poispäin. Häpeääni väistellen kiiruhdan kohti omia tarpeitani. Sydänalassa jyskyttävä syyllisyys vaati vastauksia.

Itä-Euroopan mafia. Ei saa ruokkia yhteiskuntaongelmaa. Ei ole käteistä, ja kortilla ei voi maksaa. Miksi minä kun ei muutkaan? Ontuvia perusteluja kaikki tyynni, tiedänhän minä sen.

Mutta jollain omahyväisyys on oikeutettava.

Paita löytyy. Oj, olen trendikäs kuin ruotsalainen. Nu går det bra. Eller…?