Opetuslapseus – vaikea sanana, vielä vaikeampi toteuttaa

Joskus tuntuu, että seurakunta lienee suunnilleen monimutkaisin asia maan päällä, vaikka sen piti olla maailman yksinkertaisin juttu. Haaste taitaa johtua siitä, että seurakunnassa ollaan tekemisissä aika paljolti ihmisten kanssa. 😉 Kuten jo Saarnaaja valitteli: ”Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta itse he etsivät monia mutkia.” (RK 33/38)

Jos nyt yhtään olen ymmärtänyt oikein niin, seurakunta on yhtäaikaa latautumisen paikka ja turvapaikka, sekä kasvamaan tarkoitettu dynaaminen ja vaikuttava yhteisö – ja tietysti paljon muuta.

Suomen Evankelisen Allianssin (www.suomenea.fi) ensimmäisessä yhteyspäivässä keskusteltiin teemasta, jonka tärkeyttä ei heti voine liikaa korostaa, eli opetuslapseudesta. Ajatukseen lapseudesta sisältyy ajatus kasvusta – aikuisuuteen, kypsyyteen ja hedelmällisyyteen ihmisenä. Aikuinen ihminen tuottaa hedelmää, opetuslapsi (oppilas) tuottaa aikanaan samankaltaista hedelmää kuin opettajansa.

– Evankelisten kristittyjen aivot on viritetty ajattelemaan, että lähetyskäskyn tärkeys on evankeliumin leviämisessä. Sitä kiirehtiessä ja taivaan täyttämisen toivossa yritetään löytää uusia tapoja ja oikoreittejä ihmisten tavoittamiseksi. Kuinka monessa seurakunnassa rukoillaan, että ihmiset kasvaisivat opetuslapsiksi – vai pyydämmekö kenties liian pieniä asioita, kysyttiin yhdessä esitelmässä.

* * *

Kuka lienee suomen kieleen tuon sanan tuonutkin?

Nuorena olin jonkin aikaa mukana Kansanlähetyksen nuorten Dynaamisen Opetuslapseuden Kasvuryhmässä. Nimihirviö herätti sekä hilpeyttä että häpeää. ”Opetuslapsi” voisi olla myös ihan vaan ”oppilas”.

Uusimmassa, viime viikolla julkaistussa DigiMarkus -raamatunkäännöksessä sana onkin käännetty näin.

Opin yhteyspäivässä senkin, että UT:n kirjeissä koko sanaa ei enää esiinny, vaan sen sijaan käytetään enemmän kielikuvana isän ja pojan suhdetta. Rabbiaan seuraava opetuslapsi oli käsite, joka avautui lähinnä juutalaisessa kontekstissa. Sana ei ratkaise, asia ratkaisee.

Seurakuntien ja monien järjestöjen tarjoamien opetuslapseusohjelmien ja -koulujen määrä ja kirjo on kasvanut. Menetelmiä ja tapoja oppimiseen on monenlaisia – tärkeintä, että kasvua tapahtuu. Voimme kasvaa omassa lähiympäristössämme ja seurakunnassa. Mutta monille meistä tekee myös hyvää jättää joksikin aikaa omat nurkat ja lähteä ”matkalle” etsimään Jumalaa ja itseään vaikka johonkin raamattukouluun, tai oli nimi sitten mitä tahansa.

Uudesta testamentista saa väistämättä ajatuksen seurakunnasta dynaamisena liikkeenä joka kasvoi huomattavan nopeasti. Mitä siis seurakunnilta nykyään puuttuu?

– Kasvu on mahdollista, mutta ensin tarvitaan opetuslapset. Elinvoimainen yhteisö rakentu itsestään opetuslasten varaan, yhteyspäivässä haastettiin. Yhteisönä saadaan myös paljon aikaan, kun opetuslapseus ei jää yksityisyrittämiseksi. Miten voimme olla laajemmassa mittakaavassa enemmän yhtä ja tukea toinen toistemme yhteisöjen elinvoimaisuutta ja opetuslapseutta?

Seurakunta voi kasvaa – Suomessakin! Rohkaisevia esimerkkejä jakoi mm. Tampereen Uusi Verso -yhteisön edustaja. Tarinat ja esimerkit olivat innostavia. Tilaisuudessa esitelty Learning community -prosessi on eräs seurakunnille tarjottava koulutustyökalu seurakunnan kasvatustyön kehittämiseen.

Kuitenkaan mikään toimintamalli ei ole sellaisenaan menestyksellä kopioitavissa toiseen yhteisöön tai seurakuntaan. Taikareseptiä ei ole. Näkyvät toimintamuodot on vain jäävuoren huippu, jonka alla on se varsinainen ”pihvi”, eli se mitä tapahtuu silloin kun salamavalot eivät räisky.