Penkkiurheillessani opin huippu-urheilijoilta motivaation ja ilon salaisuuden

Nautin urheilun seuraamisesta. Heinäkuussa kiinnitin huomiota kahteen urheilu-uutiseen. Mielestäni ne ilmentävät kahta vastakkaista asennetta ja kahta erilaista motivaatiota huippusuoritusten paineessa.

Ensin 31-vuotias viisinkertainen shakin maailmanmestari norjalainen Magnus Carlsen ilmoitti, ettei hän aio puolustaa maailmanmestaruuttaan ja täten luopuu tittelistään. Näin Carlsen perusteli lopettamispäätöstään: ”Minulla ei ole enää motivaatiota pelata MM-turnauksen ottelua. Tuntuu siltä, ettei minulla ole paljon voitettavaa. En erityisemmin pidä siitä, ja vaikka matsi olisi varmasti historiallisista syistä mielenkiintoinen [kuudennella maailmanmestaruudella Carlsen tulisi Gary Kasparovin rinnalle], minua ei kiinnosta pelata.” Eli 31-vuotias maailmanmestari ei enää välitä eikä löydä motivaatiota jatkaa. Hän on menettänyt pelaamisen, tai ainakin kilpailemisen, ilon.

Toinen uutinen oli yleisurheilun MM-kisoista, joissa 22-vuotias amerikkalainen naisaituri Sydney McLaughlin murskasi maailmanennätyksen häikäisevällä ylivoimalla. ME parani 0,68 sekunnilla, ja hopeamitalisti jäi yli puolentoista sekunnin päähän. Haastattelija kysyi häneltä: “Kun näit aikasi, mitä ajattelit?” McLaughlin vastasi: ”Kiitos Jumalalle! Se oli ainoa asia, mitä ajattelin. Kaikki kunnia menee Hänelle. En olisi täällä ilman Häntä, eikä tämä ole minun saavutukseni. Haluan vain ylistää Häntä ja Hänen nimeään.”

Luulen, että McLaughlinin todistus kristinuskosta ja kunnian antaminen Jumalalle on hänelle huippu-urheilijan kutsumuksessa syvä voimavara ja motivaation lähde. 

Amerikkalaisen raikas asenne ja rohkea todistus muistuttavat minua toisesta urheilijasta, Eric Liddellista, joka 1924 Pariisin olympialaisissa voitti kultaa sivulajissaan 400 metrillä. Liddell, joka olympialaisten jälkeen lähti Kiinaan kahden vuosikymmenen lähetystyöntekijäuralle, ja kuoli marttyyrikuoleman japanilaisella vankileirillä, sanoi aikoinaan näin: ”Uskon, että luodessaan minut Jumalalla oli tarkoitus. Mutta Hän loi minut nopeaksi! Kun juoksen, tunnen Jumalan ilon. Olemme kaikki lähetystyöntekijöitä. Menimme minne tahansa, tuomme ihmisiä joko lähemmäksi Kristusta tai sitten karkotamme heidät kauemmaksi Kristuksesta.”

Mikä on syvän ilon, motivaation ja määrätietoisuuden salaisuus? Kunnian antaminen Jumalalle. Kun seuraamme parhaamme mukaan Jumalan kutsumusta elämässämme ja annamme Hänelle kaiken kunnian, voimme tehdä matkaa kevyin ja joustavin mielin sekä iloisin sydämin, jopa huolettomasti. Meissä kasvaa olosuhteista riippumaton resilienssi. 

Oman kunnian todistaminen ja varjeleminen on raskas taakka. Liddellin kilpakumppani Harold Abrams totesi 100 metrin juoksusta: ”Minulla on kymmenen sekuntia aikaa perustella olemassaoloni.” Oman arvon todistaminen ja oman kunnian pönkittäminen uuvuttaa, murskaa ja musertaa. Ei ihme että motivaatio hiipuu ja ilo katoaa.

Mielestäni McLaughlin ja Liddell ovat “ja vaikka niin ei kävisikään -kristittyjä”. Mitä tarkoitan? Vanhassa Testamentissa Daniel ja ystävät joutuivat tiukkaan paikkaan. Nebukadnessar uhkasi heittää heidät tuliseen uuniin, jos he eivät kumartaisi ja palvoisi hänen patsastaan. Daniel vastasi näin: ”Jumala, jota me palvelemme, pystyy pelastamaan meidät tulisesta uunista ja hän voi pelastaa meidät myös sinun käsistäsi, kuningas. Ja vaikka niin ei kävisikään, kuningas, saat olla varma siitä, että sinun jumaliasi me emme palvele ja sitä kultaista patsasta… me emme kumarra (Dan. 3:17-18).” 

Daniel oli valmis antamaan kunnian Jumalalle, kävi miten kävi, kuolemankin uhatessa. Minulla ei ole tuollaista uskoa, mutta haluan kilvoitella sitä kohti. Tällaiseen rohkeaan uskontodistukseen, kunnian antamiseen Jumalalle, lähetyksen Jumala kutsuu meitä jokaista, olimmepa alamme huippuosaajia tai mestareita, tavallisia työntekijöitä, kotiäitejä tai opiskelijoita. Jos haluat syvän, järkkymättömän ilon ja motivaation lähteen elämääsi, anna kunnia Jumalalle. Hänelle se muutenkin kuuluu!