Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.”Ajattelinkin että olemuksessanne oli jotain erityistä. Rukoilen vastaisuudessa puolestanne,” kommentoi hymyssä suin abbedissa venetsialaisessa nunnaluostarissa kanaalien välissä.
Olin maksamassa elokuun helteessä miellyttävästi ilmastoidusta huoneesta, kun teologian opintoni ja tulevaisuudensuunnitelmani tulivat puheeksi. Pyysin varmaan opiskelija-alennusta, ja siitä se lähti. Jotenkin sain selvitetyksi rikkonaisella turisti-italialla, että minusta saattaa tulla pappi.
Tuskin nunna hoksasi, etten ollut roomalaiskatolilainen. Tuskin hän tiesi, ettemme me luterilaiset ajattele, että tulevalla pastorilla on jokin erityinen aura, saati että vihittävän olemus muuttuu vihkimyksessä peruuttamattomalla tavalla. Ja ehkä hän viittasi kommentillaan lähinnä Italian auringossa poikkeuksellisen punaisiksi palaneisiin pohjoismaisiin kasvoihini.
En siis lähtenyt mahdollista väärinkäsitystä korjaamaan. Turisti-italiani riittää kyllä ruoan tilaamiseen ravintolassa muttei teologiseen keskusteluun. Kiitin kauniisti, maksoin täyden hinnan ja kysyin, miten italiaksi toivotetaan Jumalan siunausta. Che Dio vi benedica. Grazie. Arrivederla.
Nyt kun oma pappisvihkimykseni on käsillä, en edelleenkään näe luonnossani mitään erityistä, mistä syystä juuri minut on kutsuttu kantamaan Kristuksen iestä seurakunnanpalvelijana. Näen enemmänkin kaiken sen, mistä syystä olen siihen itsessäni kelvoton.
Luin eilen uskonveljen kanssa Paavalin ensimmäistä kirjettä Timoteukselle, lukua kolme. Lista nuhteettomuuden ja esimerkillisyyden vaatimuksista Kirkon viran hoitajalle tuntui raskaalta. Pyysin ystävää kertomaan, mikä tässä tekstissä voisi olla minulle evankeliumia.
Sitten tajusimme, että puhuessaan jumalisuudesta Paavali ei keskity niihin ominaisuuksiin, joita itsestämme löydämme. Vaatimusten luettelemisen jälkeen Paavali puhuukin Jeesuksesta.
”Ja tunnustetusti suuri on jumalisuuden salaisuus: Hän, joka on ilmestynyt lihassa, vanhurskautunut Hengessä, näyttäytynyt enkeleille, saarnattu pakanain keskuudessa, uskottu maailmassa, otettu ylös kirkkauteen.” (1. Tim. 3:16)
Mikä ilo! Jeesuksessa on jumalisuuden salaisuus. Ei meissä. Jeesus vanhurskauttaa, pyhittää, vaikuttaa ja elävöittää. Hänen saarnaajikseen kelpaavat jopa entiset vainoojat ja Herran kieltäjät, sillä Kristuksen virassa on kyse Hänestä. Kirkon elämässä kaikki kiteytyy siihen, mitä Hän syntisten kautta tekee toisten syntisten elämässä.
Se ei ole tekosyy olla erityisen kamala. Se on syy turvautua itsekin samaan ristin rakkauteen, johon sana ja sakramentit kutsuvat.
Ehkä minäkin siis kelpaan. Onhan minulla Hänet ja Hänessä kaikki, mitä itseltäni puuttuu.
