Kirjoittanut
Ostin älykännykän. Kyllä on kuulkaa elämä yhtäkkiä muuttunut ihan toiselle tasolle. Esimerkiksi paikallisjunassa istuessa voi kokea lähes ylimaallista, miltei sakramentaalista yhteenkuuluvuutta kaikkien muiden älykkäiden matkustajien kanssa. Koko junaseurakunta tuijottaa kuin jumalan käskystä kädessään olevaa pientä esinettä. Jokainen seurustelee ruudulla olevan kaverin tai musiikin tai jonkun näkymättömän olennon kanssa. Ja ajatelkaa, nyt minun joukkoon kuulumisen tarpeeni tulee täytetyksi, kun saan liittyä tuohon seurakuntaan yhtenä sen täysivaltaisena jäsenenä.
Tähän asti olen hiukan nolona kaivanut esiin vanhan kuminauhalla kiinni pysyvän nokialaiseni, kun on tarvinnut kesken matkaa viestitellä jotain. Mutta nyt vilkuilen ylpeänä sivulleni, huomaavatko kaikki tähän junaseurakuntaan kuuluvat, että minäkin olen samaa älykästä joukkoa. No, eivät he tietenkään huomaa, koska heillä on parempaa tekemistä, mutta ei se mitään, minä ainakin huomaan kuuluvani joukkoon.
Kyllä on harras tunnelma. Mikään ylimääräinen keskustelu ei häiritse, toisin kuin joskus kirkossa. Luultavasti täällä soi hyvä musiikkikin, sitä vain ei kukaan kuule. Monien korvissa on kuulokkeita, joten saatan vain arvailla, että ne varmaan kuuntelevat virsiä tai ehkä jopa äänitettyä jumalanpalvelusta. Niin hartaalta he näyttävät. Ja ovat painaneet päänsäkin, ikään kuin rukoukseen.
Minä en ole vielä hankkinut kuulokkeita, mutta ehkä sellainenkin päivä joskus vielä tulee. Silloin tuo älykköseurakunnan pyhien yhteys saavuttaa täydellisyytensä. Ei tarvitse enää pelätä lähimmäisen ystävällistä katsetta, eikä mikään inhimillisyyteen viittaava pääse tulemaan liian lähelle. Olemme päässeet perille, lopulliseen, täydelliseen yksinäisyyteen.
