Kirjoittanut
Kirjoittaja on Lähetysyhdistys Kylväjän pakolaistyön asiantuntija, joka haluaa haastaa käyttämään Jumalalta saatuja lahjoja lähetystyöhön. Siis pois omalta mukavuusvyöhykkeeltä, mutta ei osaamisalueelta.Tänä vuonna meidän ei poikkeuksellisesti tarvinnut kilpailla Jukolan viestin kanssa kesätapahtumamme osallistujista. Moni oli häikäisevän kirkkaasta auringonpaisteesta huolimatta onnistunut suunnistamaan oikeille linjoille. Palautteen perusteella lähettejä pääsi nyt ruudun välityksellä seuraamaan jopa lähempää kuin juhlateltassa. Joku toinen sanoi, että tunnelmasta ei puuttunut muu kuin bajamajan tuoksu. Siis erittäin onnistuneet juhlat!
Lähetysjärjestön kesää voi verrata juottopisteeseen. Otamme vastaan nesteytystä tarvitsevia oman osuuden juoksijoita lomille ja kotimaan jaksoille vetämään henkeä. Ilmassa on iloa ja helpottuneisuutta, mutta poikkeusoloissa myös huolta siitä, milloin pääsee jatkamaan matkaa. Koska en ole harrastanut yösuunnistusta, minulle ei ole avautunut, miksi joku haluaisi vapaaehtoisesti yksin pimeään metsään. Sen sijaan ymmärrän hyvin, että lähetin on päästävä takaisin työalueelle, näytti tilanne siellä kuinka synkältä tahansa. Mökkisauna on lahja taivaasta, mutta niin on myös kutsumus työalueella.
Työmme piirissä on esimerkkejä siitä, että pimeyden keskellä on myös valonpilkahduksia: Pakolaistyön seminaarissa kuulimme herätyksestä, jossa Jumalan Henki on synnyttänyt jotain hallitsematonta, ikään kuin ruohikkopalon, joka leviää yli maiden rajojen. Vainokaan ei tunnu sitä sammuttavan, ei myöskään korona. Tällaisen ilmiön äärellä joudumme nöyrästi miettimään, mikä on lähetysjärjestön rooli: miten me voimme parhaiten olla kumppaniemme rinnalla avuksi oman kokemuksemme, osaamisemme ja resurssiemme kanssa. Tarpeet ja mahdollisuudet ovat niin suuret, että pitäytyminen ainoastaan ennalta mietittyihin projekteihin ei vaikuta perustellulta, tarvitaan uskallusta ajatella yhdessä uudella tavalla.
Syksyllä lähdemme kyselemään avoimin mielin laajemminkin, missä meitä järjestönä eniten tarvitaan maailmalla, mitä pitäisi tehdä ja kenen kanssa. Siitä strategiatyössä on kysymys. Tarvitsemme viisautta ymmärtääksemme, milloin olemme tehneet voitavamme ja milloin viestikapula tulisi luovuttaa eteenpäin. Ilman itsemme tarpeettomaksi tekevää kumppanuutta lähetystehtävä jää puolitiehen. Lopulta paikallisten käsissä seurakunnista tulee kestäviä, kutsuvia ja uusia kansoja tavoittavia.
Tavoitteenamme on tukea missionaarisia yhteisöjä myös kotimaassa. Unelmoimme siitä, että ruohikkopalo voisi syttyä myös täällä. Siksi järjestämme syyskuussa Tampereella seuraavan Areopagos-tapahtuman, joka keskittyy yhteisöjen ja sitä kautta uusien sukupolvien osallistumiseen lähetystehtävän toteuttamisessa.
Ehkäpä olemme siirtymässä sellaiseen ajanjaksoon, jossa kaikki muu kuin ikuisuuteen investointi tuntuu iästä riippumatta liian lyhytnäköiseltä. Helle on tunnetusti otollinen olosuhde ruohikkopalojen synnylle. Jeesuksen seuraamisen hinta riippuu ympäristöstä, jossa me elämme, mutta kaikkialla se maksaa jotain.
Rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikäänkuin teille tapahtuisi jotakin outoa, vaan iloitkaa, sitä myöten kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä, että te myös hänen kirkkautensa ilmestymisessä saisitte iloita ja riemuita. (1. Piet. 4:12–13)
