Kirjoittanut
Kirjoittaja on savonlinnalainen kirjailija ja Parikanniemisäätiön toiminnanjohtaja.Istun sotilasauton takapenkillä ja olen matkalla kirkkoon, jonka juuret ovat syvällä Libanonin maaperällä. Minulla on mukana vyölläni pistooli, jossa lipas on kiinni. Aion kuitenkin jättää sen autoon muiden vartioimaksi. Olen matkalla messuun, jossa minun vastaanotto on miellyttävä. Minulla on päällä samanlainen sotilaspuku kuin muillakin mukana olevilla sotilailla, mutta yksi merkki erottaa minut muista sotilaista ja yhdistää maroniittien kirkkoon ja tuohon seurakuntaan. Mutta mikä oli syynä tuohon minua kohdanneeseen hyvään kohteluun ja vieraanvaraisuuteen? Mistä se nousi? Oliko se vain normaalia Lähi-idän vieraanvaraisuutta vai mitä?
Maroniittien syntyhistoriaan liittyy Libanonin vuoristo, pappi, joka osasi organisoida ja tarve yhdistää erilaiset vuoristoheimot. Tämä oli osaltaan vaikuttamassa, että islam, joka muuten on näillä Levantin alueilla kristittyjen kanssa ollut erilaisissa jännitteissä, ei ole siihen täällä samalla tavalla pystynyt. Maroniittien syntyhistoria sijoitetaan 600-luvulle ja sen jälkipuoliskolle. Sen takia noin 1400 vuoden jälkeen ei liene viisasta mennä kysymään, milloin te olette tulleet uskoon ja oletteko te kaikki tehneet ratkaisun. Ei liene viisasta kysyä, oletteko te todistava kirkko, kun he ovat kaikesta huolimatta säilyttäneet uskonsa vuosisatoja, vaikka valloittaja toisensa perään on kulkenut ohi, yli ja joskus kylien läpi.
Nimen kirkko sai meidän luterilaisten tavoin perustajamiehestä. Martti Lutherin kollega Johannes Maron organisoi kirkon, jolle Libanonin vuoristo antoi komeat ja myös osittain turvalliset kehykset. Mielenkiintoista on, että kirkko on aina kuulunut paavin johtamaan katoliseen kirkkoon, vaikka muodostaakin oman patriarkaattinsa erotuksena muusta roomalaiskatolisesta kirkosta ja sen latinalaisesta patriarkaatista. Tästäkö nousee se kokemus, minkä itse koin tuossa kirkossa ensimmäisellä käynnillä ja monilla muilla käynneillä? Maroniitteja syytettiin keskiajalla harhaoppisiksi monoteletismin hyväksymisen takia, vaikka myöhemmin monoteletismi hylättiin. Sen mukaan Kristuksella on kaksi luontoa, mutta Jeesuksessa, joka tuli ihmiseksi, vaikutti vain yksi tahto. Myöhemmin opista käytiin kirkolliskokouksissa kovaa kädenvääntöä.
Mutta nyt olen siis menossa tällaiseen kirkkoon, joka on vaikuttanut näillä vuorilla tuhansia vuosia, levinnyt Kyprokselle ja kymmeniin muihin maihin, niin että Ruotsistakin heitä löytyy noin 2500 ja naapurimaassa Israelissa lähes 7000. Olen siis menossa kirkkoon, jonka edustaja on Libanonin perustuslain mukaan maan presidentti. Kirkkoon, jonka tunnetuimpia maroniittitaustaisia kirjailijoita on Kahlil Gibran. Kirjoittaisiko hän minun vierailusta toisesta yhteydestä saman lauseen uudestaan? ”Hulluus jumalan kaipauksessa on korkein ylistyksen muoto.”
Istun messussa ja seuraan sitä haltioituneena. Pappi toimittaa liturgian antaumuksella. Maallikoiden osuus avustamisessa on merkittävä. Ennen kaikkea lapsien ja nuorten, joilla on monia tehtäviä. Musiikki on poikkeuksellisen kaunista. Katson kirkossa olevien ihmisten kasvoja sivulta, josta näen heidät. Mietin heidän elämäänsä ja vakaumustaan. Sukuja, jotka ovat säilyttäneet kristillisen identiteetin. Juuri sen identiteetin, jota monet pilkkaavat.
Monilla on käsitys kristillisen kirkon historiasta, että siinä on ollut kolme vaihetta. Ensin oli apostolien ajan palava seurakunta, sitten parituhatta vuotta hiljaista, kunnes meidän säätiö, yhdistys, seurakunta tai vastaava aloitti Suomessa toiminnan uudestaan muutaman vuotta sitten.
Vierailut maroniittiseurakunnissa ovat hiljentäneet minut kunnioittamaan kristillisen kirkon historiaa. Sitä, miten Jumala on aina ollut kiinnostunut kirkostaan. Eri puolilla Lähi-idässä on näitä vuosisatoja toimineita kristillisiä kirkkoja, jotka monenlaisessa puristuksessa ovat säilyttäneet uskonsa ja kristillisen identiteetin. Heitä on helppo arvostella, mutta kun olet nähnyt jotakin heidän vakaumuksensa syvyydestä, olet hiljaa. Ja kiität siitä, että Jumala on läsnä.
Yhtä asiaa olen täällä ihmetellyt suomalaisista kristityistä. Heillä on paljonkin kiinnostusta näihin Lähi-idän alueisiin, mutta arabimaissa olevien kristittyjen, seurakuntien ja kirkkojen tilanne ja ahdinko ei heitä kiinnosta. He heiluttavat viirejä muille.
Katson alttarille, kun pappi siunaa leivän ja viinin ja nostaa ne ylös kaikkien katsottavaksi. Vaikka en ymmärrä arabian kieltä, tiedän, että olen pyhyyden lähteillä. Olen vaiti ja palvon.
Salaisuutta Kristuksen.
Radio Dein Päivän blogi 20.11.
KORJAUS: Maroniitteja syytettiin keskiajalla harhaoppisiksi monoteletismin vuoksi. Aiemmin kirjoituksessa luki, että monoteletismi myöhemmin hyväksyttiin kirkossa, vaikka todellisuudessa se hylättiin.
