Kirjoittanut
Kirjoittaja on pastori, joka työskentelee Suomen Raamattuopiston palveluksessa.Muutama vuosi sitten suoritin täydennysopintoja Kirkon koulutuskeskukseen. Tein diakoniaa ja lähetystyötä käsittelevän kurssin etäopiskeluna, mistä johtuen palautekeskustelu käytiin puhelimitse.
Kurssin vetäjä kysyi, enkö mitenkään voinut ajatella osallistuvani sellaiseen rukoushetkeen, jossa hindu, kristitty ja muslimi rukoilevat yhdessä. Vastasin, että voisin kyllä keskustella heidän kanssaan, mutten rukoilla. Muu olisi teologisesti epärehellistä.
Norsu ja sokeat miehet
Puhelinkeskustelu palasi mieleeni, kun luin Helsingin seurakuntayhtymän äskettäin julkaiseman mielenilmauksen. Siinä yhtymän johto ilmoittaa, ettei sen seurakunnissa hyväksytä rasistisia kannanottoja tai vihapuhetta. Mielenilmaus on ajankohtainen ja siksi tärkeä. Se päättyy kuitenkin oudosti: ”Evankelisluterilaisessa kirkossa katsomme, että meillä on luovuttamaton ihmisarvo, jossa ihmisiä tai uskontoja ei luokitella eikä arvoteta.”
Lauseen alkuosa on käypää valuuttaa. Ihmisen arvo tai olemassaolon oikeus ei määräydy sen perusteella, onko hän kristitty vai ei. Jokaista tulisi kohdella samanarvoisesti. Sen sijaan lauseen loppuosa on hieman epäselvä. Tekstistä voi saada sen käsityksen, että kaikki uskonnot ovat samalla viivalla. Tai oikeastaan ne eivät asetu edes lähtöviivalle, sillä ne eivät kilpaile keskenään. Jos tämä on allekirjoittajien tavoite, lause edustaa tyylipuhdasta uskonnollista relativismia.
Mitä on relativismi? Asiaa selventää intialainen tarina sokeista miehistä, jotka halusivat kartoittaa, millainen norsu on. Vastaukset riippuivat siitä, koskettiko sokea norsun kärsää, kylkeä tai torahammasta. Kun tarinaa sovelletaan uskontojen maailmaan, norsu kuvaa Jumalaa, jonka olemuksesta eri uskontokuntien edustajat saavat käsiinsä vain pienen palasen. Koska kaikki on suhteellista, ovat kaikki etsijöitä. Kukaan ei omista koko totuutta.
Ainutlaatuinen kristinusko
Uskonnollisen relativismin mukaan kaikki uskonnot ovat pieniä ikkunoita kohti Jumalaa. Ajatus on jalo, mutta harhaanjohtava. Kristinuskoon on alusta asti kuulunut syvä itsetietoisuus. Sen välittämä totuus sulkee pois muut pelastustiet. Kristinuskon erityisasema tiivistyy siinä ilmoituksessa, jonka Jumala on antanut Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.
Pekka Mäkipää kirjoittaa hyvin: ”Käsitys perisynnistä ja sijaissovituksesta historiallisina tosiasioina, jotka vaikuttavat jokaisen ihmisen elämänkohtaloon, tekevät kristillisestä uskosta ainutlaatuisen ja poikkeavan uskontojen joukossa.”
Kristuksen ainutlaatuisuus antaa pohjan lähetystyölle. Vaikka lähetyskäsky ei anna lupaa ylpeyteen ja ylimielisyyteen, se patistaa kristityt liikkeelle. Jo ajanlaskun alun Rooman valtakunta oli uskontojen sulatusuuni, joka pullisteli jumalille suunnattuja temppeleitä. Kaiken tämän uskonnollisen moninaisuuden keskellä apostoli Paavali totesi: ”Me julistamme teille hyvää sanomaa ja kehotamme teitä luopumaan näistä tyhjänpäiväisistä jumalista ja kääntymään elävän Jumalan puoleen” (Ap. t. 14:15).
Kirkosta hyväntekeväisyysjärjestö?
Jos evankelis-luterilainen kirkko tyytyy olemaan vain yksi tarinan sokeista miehistä, se kiistää oman olemuksensa. Samalla se unohtaa sille uskotun lähetystehtävän. Hiljalleen kirkon teologia typistyy eettiseksi pohdiskeluksi, ja kirkko itsessään muuttuu hyväntekeväisyysjärjestöksi.
Palaan takaisin Helsingin seurakuntayhtymän kannanottoon. Miten teksti olisi pitänyt sanoittaa? Ehkäpä näin: ”Evankelis-luterilaisessa kirkossa katsomme, että jokaisella ihmisellä on luovuttamaton ihmisarvo, eikä häntä tulisi luokitella tai arvottaa sen perusteella, mitä uskontokuntaa hän edustaa.”
Kirjoitukseni saattaa vaikuttaa pilkun viilaamiselta. Mutta silloin, kun määritellään kirkon arvoja ja oppia, pilkuillakin on väliä. Sanat muuttavat todellisuutta.
Lisää kirjoituksia löytyy Pastori Pesun Facebook-sivulta
