Paavi Franciscus ja näkyvä yhteys

Uskonpuhdistuksen juhlavuosi alkoi Ruotsissa Lundissa 31.10. paavi Franciscuksen vierailulla. Paavi piti siellä kolme puhetta. Ensimmäinen ja tärkein puhe oli voimakas ekumeeninen vetoomus. Paavi totesi, että luterilaiset ja katoliset ovat ”alkaneet kulkea yhdessä sovinnon tietä”. Hänen mukaansa ”emme voi tyytyä jakautumiseen ja etäisyyteen”, vaan nyt on jopa tullut tilaisuus ”omaksua yhteinen tie”. Kirkkojen jakautumista paavi kutsui valtavaksi kärsimysten ja väärinymmärrysten lähteeksi ja vakuutti, että ”meillä on mahdollisuus korjata historiamme keskeinen hetki, voittaa kiistat ja väärinymmärrykset”. 

On erikoista, että myös luterilaiset ovat uskonpuhdistuksen juhlavuoden alla alkaneet puhua uskonpuhdistuksesta kuin suuresta virheestä, joka hajotti kirkon. Ennen uskonpuhdistus nähtiin paluuna Raamatun evankeliumiin.

Niin kauan kuin pyhyys on hankittava itse, vaikka Jumalan avustuksella, ollaan kaukana yksimielisyydestä vanhurskauttamisopissa. Eikä asiaa auta se, että rukoukset osoitetaan Marialle.

Kokonaan uskonpuhdistusta ei Lundissa kuitenkaan maalattu synkin värein. Luterilaisista kuulosti erityisen hyvältä paavin tunnustus, että reformaatio auttoi tekemään Raamatun keskeisemmäksi kirkon elämässä. Hänen mukaansa ”kuuntelemalla yhdessä Jumalan sanaa pyhissä kirjoituksissa” kirkkojen dialogi on ottanut merkittäviä askeleita. Toinen luterilaisille suunnattu myönteinen viesti liittyi Lutherin vanhurskauttamisoppiin. Paavi sanoi näin: ”Martti Lutherin hengellinen kokemus haastaa meitä ja muistuttaa, että emme voi tehdä mitään ilman Jumalaa. ’Kuinka voin löytää armollinen Jumalan’. Tämä kysymys piinasi Lutheria jatkuvasti. Todellakin kysymys oikeasta suhteesta Jumalaan on elämän ratkaiseva kysymys.” Paavi jatkoi Lutherin löytäneen armollisen Jumalan Jeesuksen hyvästä sanomasta.  ”Käsite ’yksin Jumalan armosta’ muistuttaa meille, että aloite on aina Jumalan ja se edeltää mitä tahansa ihmisen vastausta, vaikka hän itse pyrkiikin herättämään tuon vastauksen. Vanhurskauttamisoppi ilmaisee siten ihmiselämän olemuksen Jumalan edessä.”

Monet katoliset teologit ovat jo pitkään puhuneet Lutherista tällä tavoin myönteisesti ja tunnustaneet, että myöhäiskeskiajan katolisessa kirkossa oli paljon korjaamisen tarvetta. Paavin sanat ja koko tilaisuus osoittivat, että ekumeniassa on tapahtunut paljon viime vuosikymmeninä. Merkittävimpänä askeleena pidetään Yhteistä julistusta vanhurskauttamisopista, joka allekirjoitettiin vuonna 1999.

Ehkä innokkaimpia luterilaisia näkyvän yhteyden haikailijoita pitäisi muistuttaa kaskusta, jonka mukaan Brezhnev oli jonkin ystävällisen illan päätteeksi ehdottanut Kekkoselle rajan poistamista Neuvostoliiton ja Suomen väliltä. Kekkonen oli vastannut: Enköhän minä ole liian vanha niin suuren valtakunnan päämieheksi.

Rooman kirkko on viime aikoina ollut monissa asioissa uskollisempi Raamatulle kuin ennen sanan kirkoksi kutsuttu luterilainen pikkuserkkunsa.

Näkyvä yhteys puolentoista miljardin katolisen kirkon ja muutaman kymmenen miljoonan luterilaisen välillä ei voisi merkitä muuta kuin luterilaisten paluuta äitikirkon helmaan. Mikäli Lutherin uudelleen löytämä evankeliumi todella saisi uudistaa Rooman kirkon, paluu voisi todella olla paikallaan. Naispiispojen näyttävä esiintyminen Lundin rukoushetkessä oli kuitenkin selvä osoitus siitä, ettei uudelle yhteydelle todellisuudessa ole edellytyksiä. Paavi toisti Ruotsissakin, ettei katolinen kirkko tule milloinkaan hyväksymään naisten pappeutta.

Huolimatta em. kauniista sanoista paavin puheet osoittivat, ettei katolisen kirkon vanhurskauttamisopissa ole tapahtunut mitään todellista muutosta. Marraskuun ensimmäisenä päivänä stadionilla pitämässään saarnassa hän totesi, että pyhyys ilmenee ”kasteen vaatimusten todeksi elämisenä” ja koostuu ”Jumalan ja lähimmäisen rakastamisesta”. Koko saarna oli sinänsä hieno vetoomus kristilliseen elämään. Mutta kaikki oli lakia. Jeesus oli esikuva, mutta ei sijainen. Jeesuksen seuraamisen tiellä pyhät ”saavat varmasti Jumalalta ansaitsemansa palkkion”. Saarna päättyi näin: ”Taivaalliselle äidillemme, pyhien kuningattarelle, uskomme pyyntömme ja vuoropuhelun, joka pyrkii kaikkien kristittyjen täyteen yhteyteen, jotta olisimme siunattuja ponnistuksissamme ja saavuttaisimme pyhyyden ykseydessä.”

Niin kauan kuin pyhyys on hankittava itse, vaikka Jumalan avustuksella, ollaan kaukana yksimielisyydestä vanhurskauttamisopissa. Eikä asiaa auta se, että rukoukset osoitetaan Marialle.

Luther kirjoittaa pyhyydestä näin: ”Se pyhyys taas, joka Jumalan edessä kelpaa, on puhdas omatunto. Minä tiedän, että Kristus on minun autuuteni, ja että omat tekoni eivät tässä mitään merkitse, vaan hän yksin.”

Voi olla, että näkyvä yhteys eli paluu Rooman kirkon yhteyteen, pelastaisi luterilaisen kirkon hukkumasta tämän maailman tuuliin, jotka se nyt haluaa päästää sisään muuttamaan kirkon yleisen mielipiteen temmellyskentäksi. Rooman kirkko on viime aikoina ollut monissa asioissa uskollisempi Raamatulle kuin ennen sanan kirkoksi kutsuttu luterilainen pikkuserkkunsa. Onkin murheellista, että kirkkomme pyrkii lähentymään Roomaa siinä, missä ei pitäisi, nimittäin vanhurskauttamisopissa, mutta etääntyy siinä, missä pitäisi lähentyä, eli pitäytymisessä Jumalan sanaan. Koska pelastusopissa yhä on ratkaiseva erimielisyys, jää edelleen ainoaksi toivoksi luterilaisuuden sisällä kasvava uudistusliike.