Kirjoittanut
Kirjoittaja on Kansanlähetysopiston apologialinjan vastaava opettaja.
Rakas Mali,
Mainitsin viime kirjeessäni reformaation ja siihen aikaan tapahtuneet katastrofit. Koska vastauksessasi et näyttänyt osoittavan suuren suurta tietämystä ajankohtaisista virtauksista, on aika siirtyä tarkastelemaan nykyaikaa ja laajentaa näköpiiriä. Sinulla on varmasti kokemuksia peräkylien eri seurakunnista, mutta nyt puhumme eri kaliiperin asioista kuin kirkkoherran alkoreissusta, rippileirin kosteista jatkoista tai paikallisen helluntaidynastian pyramidibisneksistä. Sinun on aika tietää pääosin Suomen ulkopuolella vaikuttavista virtauksista, ja niistä suurimmasta eli roomalaiskatolisesta kirkosta.
Ajat ovat nyt monin tavoin erilaiset. Kuka olisi 500 vuotta sitten uskonut paavin julistavan 2000-luvulla sen verran kirkasta evankeliumia, että kuka tahansa renessanssiajan edeltäjänsä olisi hänet harhaoppisena hirtättänyt? Jopa monet protestantit kuuntelevat Rooman piispan puheita hädin tuskin uskoen korviaan, ja nämä kirkot ovat sentään pitäneet paavia antikristuksena!*
Tästä huolimatta Imarre on tehnyt hyvää työtä viime aikoina Rooman kanssa. Hän on hyödyntänyt heidän vanhoja heikkouksiaan ja synnyttänyt himojen, pidättyvyyden ja salailun kombinaatiolla skandaalien aallon, jota minäkään en olisi osannut kuvitella. Tietenkin samanlaista tapahtuu koko ajan meidän valtakunnassamme ja paljon enemmänkin – mistä muualtakaan Imarre olisi kopioinut ideansa – mutta kontrasti hyveellisten puheiden ja pahojen tekojen välillä onkin se, mikä saa ihmiset jättämään kirkon, ei niinkään itse pahuus. Atsteekit, molokinpalvojat, natsit ja sosialistit vapaaehtoisesti uhrasivat ihmisiä rituaaleissaan, joten älä kuvittele, että kauheudet ja moraalittomuudet itsessään olisivat kovinkaan tehokkaita konsteja. Ihmisrotu on varsin mielellään pohjattoman julma.
Tärkeintä on siksi hurskaan lupauksen luoma toivo ja sen pettäminen. Mikään ei saata potilaitamme enempää raivon partaalle kuin ylevät puheet ja alhaiset teot. Overpromise and underdeliver, tapasi liikemiesten kiusaajana kunnostautunut enoni sanoa. Sivumennen sanoen, juuri tästä syystä et esimerkiksi saa rapauttaa suomalaisten kristillisperäistä moraalia liian nopeasti, sillä korkeaan moraaliseen standardiin uskottavasti vetoaminen käy muuten liian vaikeaksi. Miten hyödynnämme moralismin lietsonnassamme julkkisten rimanalituksia, jos koko keppi lepää tartanilla?
Nykyinen paavi on toisaalta vaikea maalitaulu ja toisaalta helppo ja tällä tavoin hän kuvastaa hyvin koko kirkkoansa. Ensinnäkin, hänellä on runsaasti teologista viisautta, joka meille on aina haasteellista kohdata. Asiaa ei helpota, että hänen pyhyytensä tuntuu tiedostavan Euroopan tilan ja katsoo pitkälle tulevaisuuteen tehdäkseen asialle jotain. Tämä mies ei lankea itsekseen valtiokirkollisuuden tavanomaisimpiin ansoihin, toisin kuin vanhoina hyvinä aikoina. Silloin saatoimme luottaa niin idän kuin lännenkin primaattien pyrkivän keisariksi kalifin paikalle ja päinvastoin. Nykyinen Pontifex Maximus tuntuu olevan harmillisen perillä caesaropapismin sudenkuopista.
Toisaalta, hän on vanha. Vaikka vanhuudessa on jotain salattua suuruutta nuoruutta palvovana aikana, voinemme kuitenkin käyttää ikää hyväksemme. Roomalaiskatolisen kirkon imagoon kuuluvat sanat ikäloppu, konservatiivinen, jäykkä, patriarkaalinen ja niin edelleen. Tällaiset mielikuvat itsessään ovat agendamme kannalta tuhoisia pintaliitojournalismissa marinoidun ja siihen kyllästyneen nuorisosukupolven parissa, joka tosin onneksi on vähemmistö ikäistensä keskuudessa.
Mutta ne toimivat erinomaisesti juuri mainitsemani skandaalin yhteydessä. Ihmiset joka tapauksessa uskovat ja haluavat uskoa, että kirkon johto on korruptoitunut hyvävelikerho, joka piilottelee viimeiseen asti kaveriensa syntejä ja ne tunnustaessaankin tekee niin vain näön vuoksi. Yhdenkin kiistattoman salailutapauksen paljastuminen riittää oikeuttamaan vastaavan yleistyksen kaikkeen papistoon, kaikkina aikoina. Tämän suhteen olemme menestyneet loistavasti.
Kun palettiin yhdistetään vielä länsimaisen feminismin väsymätön nalkutus patriarkaatin hegemoniasta, on maailman suurin vihollisorganisaatio kuristusotteessa.
Lisäksi, kuten suurin osa edeltäjistäänkin, nykyinen paavi on yrityksistään huolimatta mitä luultavimmin kyvytön kitkemään rehottavaa synkretismiä niiltä alkuperäiskansojen alueilta, joilla kaste ja katekeesi toteutettiin paloletkulla ja latinaksi. Mutta missä Vihollisen joukot lyövät laimin velvollisuutensa, sinne Hän lähettää yleensä korvaavan osaston ja juuri näin on käynyt näissä maissa. Seuraavassa kirjeessäni puhun heistä – helluntailaisista.
Hellä setäsi,
Pora
*Liikkuu ristiriitaista tietoa siitä, olemmeko saaneet agenttiamme soluttautumaan näin korkealle. Minun puolestani tungemme antikristuksia minne vain voimme.
Vakiolukijoita ja vähän satunnaisempiakin saattaa kiinnostaa, että eräs Poran kirje on julkaistu hiljattain Hyvejohtajuus.fi-verkkolehdessä nimellä ”Pahejohtajuus on Perkeleestä”.
