Kirjoittanut
Emil Anton on suomalais-irakilainen katolinen teologian tohtori. Hänen viimeisin suomenkielinen kirjansa on Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja 2017).Kerrotaan, että paavi Johannes Paavali II kysyi aikanaan Helsingin katoliselta piispalta Paul Verschurenilta, mikä hänen mielestään oli ekumenian suurin este. Piispa vastasi: ”Te itse, Pyhä Isä.” Anekdootti korostaa sitä, minkä monet ei-katolilaiset kokevat suurimmaksi kompastuskiveksi suhteessa katoliseen kirkkoon.
Kaikki muut kirkot ovat yhtä mieltä siitä, ettei paavin ylivalta ole oikein. Eikö katolisen kirkon olisi parempi luopua uskostaan paavin primaattiin ja erehtymättömyyteen, kun se kerran selvästikin on esteenä kristittyjen ykseyden tiellä? Eihän kaikkien muiden voi olettaa hyväksyvän oppia, jota he pitävät epäraamatullisena ja vääränä.
Epäilykset ja varaukset paaviutta kohtaan ovat ymmärrettäviä, varsinkin kun otetaan huomioon poleeminen historiamme. Vielä parisataa vuotta sitten Suomen kristityt lauloivat vanhan virsikirjan sanoin näin: ”Me rukoilem’ sua, Jesu Christ’! / Pääst’ meitä pahan paavin orjuust’, / Kuin on se antichristus vissist'” (Vuoden 1701 Virsikirja, 240:12). 1800-luvun paavit puolestaan esittivät protestanteille isällisiä kutsuja palata yhteen ainoaan laumaan sielujensa pelastamiseksi.
Hyväksi paaviksi kutsuttu paavi Johannes XXIII avasi 60-luvulla uuden aikakauden, kun hän solmi ystävyyden ei-katolisten kirkkojen kanssa ja kutsui niiden edustajia osallistumaan Vatikaanin II kirkolliskokoukseen. Johannes ilmoitti myös olevansa erehtyväinen ja sanoi, ettei aikoisi koskaan puhua erehtymättömästi eli ex cathedra. Yleisen teologisen mielipiteen mukaan kukaan muukaan paavi ei ole sitä sen koommin tehnyt.
Paavidogmeista huolimatta katolilaiset tunnustavat paavin aivan tavalliseksi syntiseksi ja erehtyväiseksi ihmiseksi eivätkä suinkaan pidä häntä minkäänlaisena palvottavana puolijumalana. Paavi itse käy säännöllisesti ripillä. Se, että katoliset kansanjoukot hullaantuvat paavin nähdessään, johtuu siitä, että hän on papa eli hengellinen isähahmo, jota aidosti rakastetaan. Titteli ”Kristuksen sijainen” tarkoittaa vain sitä, että Jeesus antoi Pietarille ja hänen seuraajilleen tehtäväksi huolehtia laumastaan, ruokkia ja kaita lampaita hyvän paimenen tapaan. Mielestäni viimeiset paavit ovat olleet tässä tehtävässä erinomaisia, kukin omalla tavallaan.
Lutherin lähin työtoveri Philip Melanchton totesi 1500-luvulla seuraavaa: ”Mutta paavista olen sitä mieltä, että jos hän sallii evanke¬liumin saarnan, niin mekin voimme rauhan ja yksimieli¬syyden vuoksi suostua siihen, että hänelle kuuluu piispojen keskuudes¬sa se johto¬asema, joka hänellä on inhimillisen oikeuden perusteella.” Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen on tältä pohjalta esittänyt, etteivät luterilaiset vaadi paaviuden poistamista vaan ainoastaan sen uudistamista evankeliumin pohjalta. Kun vanhurskauttamisopin ydinasioista on sovittu ja kun paavinistuimella on Franciscuksen kaltainen evankeliumista täysillä elävä Jumalan mies, on mielestäni korkea aika ottaa ykseyskysymys käsittelyyn.
Vatikaanin II kirkolliskokouksen mukaan Jeesus teki Pietarista nimenomaan kristittyjen ykseyden pysyvän ja näkyvän perustan. Paavin voi nähdä ykseyden esteenä, mutta kolikon toinen puoli on seuraava: Maailman kristityistä yli puolet ovat yhteydessä paaviin, ja he muodostavat yhden näkyvän katolisen kirkon. Sen sijaan loput kristityt, jotka eivät ole yhteydessä paaviin, muodostavat laskutavasta riippuen kymmeniä, satoja, tuhansia tai kymmeniätuhansia eri kirkkokuntia. Tästä perspektiivistä paavius toimii nimenomaan valtaisana yhdistävänä voimana, mikä ei kuitenkaan tarkoita yhdenmukaisuutta: samaan perheeseen kuuluvat vaikkapa köyhä kolumbialainen karismaatikko ja korea kreikkalaiskatolinen kanttori. Jatketaan siis Jeesuksen rukousta: Ut unum sint, että he yhtä olisivat.
Radio Dein Päivän blogi 21.11.
