Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaTänä kesänä maamme suurin Facebookin feministiporukka nimeltään Rento feministiryhmä hämmästytti monia lukijoitaan rentoutensa puutteella. Eräs ryhmäläinen herätti nimittäin kysymyksen, voiko joku valkoihoinenkin kokea rasismia tässä matoisessa maailmassa, vai onko se vain muunrotuisten ihmisten kiusa.
Jotkut rennot feministit tiesivät kertoa, että Liberiassa jopa lainsäädäntö sortaa valkoisia. Toiset väittivät, ettei se voinut olla totta. Kysymys on valtarakenteista, ja ne ovat aina olleet valkoisten hallussa.
Ryhmän ylläpitäjä sattui olemaan niin kiivas postmodernisti, että hän alkoi tiputella keskustelijoita pois rentojen feministien ryhmästä. Asiasta ei hänen mielestään voitu olla kuin yhtä mieltä: eli siis ettei valkoihoista ihmistä ole koskaan eikä missään sorrettu rasistisin perustein. Keskustelu seis. Ajattelu seis. Pakko olla samaa mieltä.
No, tämä tarina päättyi sikäli hyvin, että ylläpitäjä joutui jättämään tehtävänsä. Mutta keskustelu ja sen rajoittaminen oli mielestäni paljastava. Meidän aikamme postmodernissa maailmassa kun on yhä enemmän niitä ihmisiä, jotka vastustavat käytännössä sananvapautta. Vain yksi kanta suvaitaan, kaikki muu leimataan tyhmyydeksi tai pahimmassa tapauksessa vihapuheeksi, joka on vaiennettava vaikka väkisin.
Takana on postmodernistinen filosofia, joka leimaa jokaisen ihmisen hänen ryhmänsä perusteella sortajiin tai sorrettuihin. Valkoiset ovat sortajia, muunrotuiset sorrettuja. Miehet ovat sortajia, naiset sorrettuja. Et ole yksilö, olet vain ryhmäsi jäsen. Sinua ei arvostella sen mukaan, miten toimit ja millaisia argumentteja esität, vaan mihin ryhmään kuulut.
Siksi niiden kristittyjen on miltei mahdotonta saada valtamediassa ääntään kuuluviin, jotka ovat raamatullisen virkakäsityksen ja avioliiton kannalla. Leima on jo lyöty koko ryhmän otsaan: nuo ovat niitä sortajia, fundamentalisteja, vaarallisia kiihkoilijoita, jotka turvautuvat lopulta Raamatusta oppimaansa väkivaltaan. Heidän suunsa on tukittava, ennen kuin ne ehtivät saastuttaa ympäristönsä vihapuheillaan.
Moni kristitty menettää toivonsa ja hyväksyy tilanteen – kun ei sille kuitenkaan mitään voi. Moni pelkää ilmaista mielipiteensä työpaikallaan tai edes ystäväpiirissään. Eräs raamattupiiriläiseni kertoi silloin, kun ”tasa-arvoisesta” avioliittolaista äänestettiin, että hänen firmansa asettui tukemaan uudistusta – eikä hänestä ollut oman kantansa ilmaisijaksi. Potkut pelottivat.
Mutta mitä enemmän me kristityt olemme hiljaa, sitä enemmän meitä vaaditaan olemaan hiljaa. Ympäröivä maailma alkaa uskoa, ettei raamatullisen virkakäsityksen ja avioliiton kannattajia ole enää jäljellä kuin pieni vanhojen ukkojen porukka. Julistuksessakin näistä kontroverssiaiheista saatetaan olla niin hiljaa, ettei nuori polvi edes tiedä, mitä apostolit ja profeetat niistä opettivat.
Kaikki tämä johtaa yhä suurempaan kristinuskon marginalisoitumiseen. Virkakysymys ja homoliittojen kirkollisen vihkimisen vaatiminen ovat näet vain jäävuoren huippuja. Perässä seuraa loputtomasti uusia asioita, joista kaikkien on pakko olla poliittisesti korrektia mieltä. Seuraavaksi asialistalla ovat varmaankin eutanasia ja yksilön oikeus määrittää oma sukupuolensa tahtomallaan tavalla. Nähtäväksi jää, millaista siunausta kirkolta niiden suhteen vaaditaan.
