Kirjoittanut
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja voimavarakeskeinen työnohjaajaIstun kesämökin kuistilla, tummassa elokuun yössä. On lämmintä ja hiljaista. Tähdet ovat pilvien peitossa, mutta lyhdyt palavat ja tunnelmavalot tuikkivat puissa.
Jostakin alkaa kuulua musiikkia. Järven yli kantautuu sointukulku, joka kuulostaa tutulta. Tiedän tuntevani tämän laulun, mutta mikä se onkaan…
Kesäpaikkamme lähellä on kristillinen kurssikeskus, jolla on pitkät perinteet elokuun viikonlopputapahtumasta, jonka iltaohjelma jatkuu myöhään yöhön. Nyt on jälleen sen aika, ja poikkeusajasta huolimatta onnellinen joukko ihmisiä on voinut tulla koolle.
Ja sitten he alkavat laulaa, ja samassa tunnistan laulun:
Niin kuin alusta asti ollut on, loistaa kasvosi lailla auringon
Niistä armosi, Jeesus, heijastuu, niin kuin tuikkivat tähdet, hohtaa kuu
Suljen silmäni ja kuuntelen. Voin kuvitella tunnelman tuossa tilaisuudessa. Poissa on kaikki pölyinen rutiini ja mekaaninen pakonomaisuus, jonka läpi on joskus puskettava, kun hengelliset tilaisuudet ovat jokapäiväistä leipää ja yhteislaulu pakkopullaa. Nyt ollaan päästy pitkästä aikaa tulemaan koolle. Nyt ollaan päästy pitkästä aikaa laulamaan yhdessä. Eikä laulamaan mitä hyvänsä, vaan laulamaan siitä mikä on syvimmällä sydämessä ja hänelle, jolle tuo sydän on kerran luovutettu:
Niin kuin alusta ollut on, nyt on ja aina, aina
Niin kuin alusta ollut on, nyt on ja aina
He heittäytyvät. He antautuvat. Sen voi kuulla siitä, miten he laulavat. Tuntuu siltä, että yksikään sydän ei jää kylmäksi. Yksikään sydän ei jää ulkopuoliseksi eikä syrjästäkatsojaksi.
Sitten laulussa tullaan kohtaan, jossa lauletaan
Halleluja! Halleluja! Sinä yksin olet pyhä
Halleluja! Halleluja! Sinä yksin olet korkein
Ja samassa minäkin olen siellä. Olen toisten ylistäjien joukossa polvistumassa Kuninkaani edessä, luovuttamassa hänelle jälleen kerran elämäni, antamassa hänelle köyhän, pelokkaan sydämeni.
Aikaisemmin viikolla olin kuunnellut jo edesmenneen Eugene Petersonin opetusta siitä, miten alkuseurakunta eli, toimi, rukoili ja ylisti. He tekivät tuon kaiken homothymadon. Sanaa on Petersonin mukaan mahdotonta kääntää muille kielille, koska sen merkitys jää väistämättä aina vajaaksi. Meidän raamatunkäännöksissämme se on käännetty sanoilla ’yksimielisesti’ tai ’yhteen ääneen’ tai ilmauksella ’pitivät kaikki yhtä’. Mutta vaikka sanalla sinänsä ei ole mitään hengellistä latausta ja vaikka jalkapallojoukkueen kannattajatkin voivat kannustaa omiaan homothymadon,”yksimielisyys” on kuitenkin vain kalpea varjo siitä mitä tämä sana tarkoittaa, kun sitä käytetään Jeesuksen seuraajista.
”Kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni”, sanoi Jeesus puhuessaan lähestyvästä kuolemastaan. Ylösnoussut yhdistää omansa toisiinsa tavalla, johon ei vahvinkaan inhimillinen side pysty. Kun Jeesuksen ensimmäiset seuraajat rukoilivat ja ylistivät, he tekivät sen sydämillä, joissa paloi tuli, jonka Jeesus oli sytyttänyt Pyhän Hengen kautta. Se oli tuli, joka oli täynnä voimaa ja energiaa mutta samaan aikaan täysin vailla vihaa ja väkivaltaa. Tuon tulen sytyttämä sydän paloi rakkaudesta Jeesusta kohtaan ja polvistui vain hänen edessään. Tuon tulen sytyttämä sydän luotti siihen, että Herra on Kuningas ja hän hallitsee, vaikka ympäröivä maailma riehui ja ulotti vihansa ja julman kouransa myös Jeesuksen seuraajien joukkoon. Herra on Kuningas, me kumarramme yksin häntä, me palvelemme yksin häntä. Me rakastamme ja seuraamme yksin häntä, joka ei vastannut vihaan vihalla, vaan rakasti ja antoi itsensä toisten puolesta.
Ja he tekivät sen homothymadon, sillä heidän kaikkien sydämissä paloi tuo sama tuli. Tuo tuli poltti erottavat väliseinät. Kun oltiin koolla yhdessä homothymadon, silloin ei ollut merkitystä sillä oliko siinä vieressä vanha vai nuori, mies vai nainen, musta vai valkoinen, rikas vai köyhä, ystävä vai joku, jonka kanssa oli vaikea tulla toimeen. Jokaisen sydämen liekit kohosivat samaan suuntaan ja yhdistyivät yhdeksi valtavaksi roihuksi, joka yhdisti heidät rukoilemaan ja kiittämään häntä, joka tulen oli sytyttänyt.
Elokuun pimeässä yössä tuon ylistyksen lämpöön temmattiin mukaan myös minun pieni paleleva sydämeni. Minäkin sain kiittää – homothymadon.
( Laulu Alusta asti löytyy Pekka Simojoen äänitteeltä Häikäisevän kirkas.)
