Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.Synnyinkaupungissani Kuopiossa kuohuu. Hiippakuntadekaani Sakari Häkkisen ja professori Miikka Ruokasen väliseen sanasotaan kiteytyy kirkon polttava kysymys: mitä on uskoa ja opettaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolain ja kirkkojärjestyksen tunnustuspykälän (1 §) mukaan Herran vuonna 2012?
Jos tiivistetään tätä vuoropuhelua, jota on käyty kaikin kuviteltavissa olevin median välinein, se kuulostaa vapaasti mukaillen tältä.
– Jeesuksen neitseestäsyntyminen ei ole biologisesti mahdollista eikä alas tuonelaan astuminen kirjaimellisesti totta. Persoonallista pahaa ei ole olemassa. Uskontunnustus on symboli kuten Suomen lippu, Sakari Häkkinen uskoo (tai on uskomatta).
– Taidat olla väärällä alalla, yhdeksää kieltä taitava Ruokanen sutkauttaa ja lataa Häkkisen suuntaan kirkkopoliittisen täyslaidallisen:
– Ehdotan, että Suomen ev.lut. kirkko aloittaisi rauhanneuvottelut Luther-säätiön kanssa kirkon hajoamisen estämiseksi. Englannin kirkko ei ajanut konservatiiveja ulos vaan perusti heille oman hiippakunnan. Ja koska kristillistä avioliittokäsitystä ei ole muutettu, vihkisin papiksi vain miehen ja naisen välisessä avioliitossa tai yksin eläviä ihmisiä.
– Taidat Jari Jolkkosen ohella olla uhka Kuopion hiippakunnan liberaalille linjalle, jossa Wille Riekkisen vanavedessä on tulkittu Raamattua elämänmyönteisesti ja ihmisläheisesti muttei kirjana, jonka pohjalta voi tuomita, kymmenellä kielellä ihmisläheisyyteen kykenevä Häkkinen arvelee.
– Urani hiippakuntadekaanina voisi tulla tiensä päähän Ruokasen alaisena, jos tässä pitäisi piispan mielestä vielä alkaa uskoa uskontunnustukseen, Häkkinen hämmästelee.
– Mahdoton ajatus! Edustan vain klassista kristinuskoa ja perinteistä luterilaisuutta. En kuitenkaan viitannut Englanti-esimerkillä Suomen tilanteeseen saati väittänyt, että meidän pitäisi perustaa hiippakunta vanhauskoisille, Ruokanen puolustautuu ja sukeltaa takaisin juoksuhautaan.
***
On sanomattakin selvää, että Ruokasen ja Häkkisen välillä sijaitsee suuri teologisten erojen Ei kenenkään maa. Ei kuitenkaan pidä olla huomaamatta, että ehdokkaat ovat Häkkisestä tehdyn harhaoppisuuskantelun myötä löytäneet yllättäen poteroissaan yhteisen sävelen, joka kuulostaa kummankin omanlaisista absoluuttisista totuusvaatimuksista huolimatta kansankirkon moniääniseltä kakofonialta.
Häkkinen kommentoi: ”Minusta on jo aiemmin eräässä kantelun ratkaisussa todettu, etten ollut kirkon oppien vastainen vaan olin luterilainen. Luterilaisuus on siitä hyvä kirkkokunta, että meillä on hyvin avara uskonnäkemys (…).” (Yle Savo 17.1.)
Ruokasen irtisanoutuminen ”piispan vaalin arvoon sopimattomana” pitämästään kantelusta kuulostaa kutakuinkin yhtä avaralta: ”Puolustan vaaliohjelmassani kansankirkon moniäänisyyttä. Siihen sopivat erilaiset teologiset ja eettiset korostukset, joista voidaan keskustella rauhallisesti. (…) Kansankirkossa olemme kaikki totuuden etsijöitä. Kukin meistä etsii oikeaa tietä omantuntonsa edessä. (…) Puolustan kansankirkon jäsenten ja työntekijöitten oikeutta omaan mielipiteeseen ja tulkintaan kristillisestä elämästä.” (Kotimaa24 19.1.)
Joskus tilanteiden kärjistyminen on paljastavaa. Monen uskovan mielikuvissa toinen edellä mainituista ehdokkaista edustaa kirkon liberaalia tuhoa ja toinen kirkon konservatiivista pelastusta. Molemmat kuitenkin ajavat eroistaan huolimatta opillisesti avaraa ja moniäänistä linjaa.
***
Ruokasen monia ansioita ja esimerkillistä kristinopin puolustamista yhtään väheksymättä on todettava, ettei puolustuspuhe kirkon paimenten oikeudesta erilaisiin teologisiin ja eettisiin korostuksiin tai omiin mielipiteisiin ja tulkintoihin kuulosta nimenomaan tässä kontekstissa kovin perinteiseltä luterilaisuudelta.
Tiukan paikan tullenko Ruokasenkaan mielestä ei siis ole väliä sillä, miten seurakunnan tai hiippakunnan paimen tulkitsee neitseestäsyntymistä tai opettaa kristillisestä seksuaalietiikasta? Sallitaanko näissä kuitenkin kaikenlaisia ”omia mielipiteitä” – vaikka samalla tietynlaiset ”korostukset” panevat kysymään, onko piispaehdokas oikealla alalla? Kummin on?
Olen hieman hämmentynyt. Totuuden etsijöitä (ja janoajia) olemme kaikki kristityt, eikä meistä kukaan näe Jumalaa kasvoista kasvoihin kuin vasta taivaassa. Silti on mielestäni myös välttämättömän tärkeää ja kirkon tunnustuksen mukaista, että pitäydymme Kirjoituksissa meille ilmoitettuun sekä uskontunnustuksissa ja tunnustuskirjoissa tiivistettyyn totuuteen tilanteessa kuin tilanteessa. Jatkuvasta etsinnästä huolimatta. Ja kansansuosiosta viis.
