Kirjoittanut
Kahden taiteentekijän kirjoituksia maan ja taivaan väliltä, suurinpiirtein ihmisen kohdalta.
En aina tule tajunneeksi, millainen harvinainen etuoikeus on saada esiintyä: olla muiden edessä ja sanoa sanottavani. Näyttämö on minun arkeni ja elementtini, vaikka adrenaliininhuuruinen, niin turvallinen omassa turvattomuudessaan. Olen viettänyt siellä ison osan elämästäni. Lavalla tiedän, minkälaista epävarmuutta kohtaan: näyttämön epävarmuus on luovaa kaaosta, joka synnyttää kaunetta. Se jännittää ja pitää hereillä, mutta ei valvota ja pelota.
Tarinateatteri on yleisön kanssa yhdessä syntyvää soveltavaa teatteria, jossa yleisön omat tarinat tehdään eläviksi näyttelijöiden ja muusikon toimesta erilaisten improvisaatiotekniikoiden avulla. Toimin näissä esityksissä usein ohjaajana ja olen päässyt näyttämöllistämään mm. lähetystyöntekijöiden, kätilöiden ja rauhanturvaajien kokemuksia – kaikki ihmisiä, jotka ovat monin verroin kovempia tyyppejä kuin minä. Niissä tilanteissa olen jäänyt mykäksi sen edessä, että minulla olisi oikeus olla heidän edessään ja sanoa mitään. Huokailen Herralle kuin Mooses, mikä minä olen menemään ja kuka minä olen käskemään näyttelijöitä tekemään.
Erään esityksen jälkeen minulta kysyttiin ns. tiesinkö kuka yksi tarinankertojista oli. Paikalla olleet ministerit tunnistin, mutta tämä pitkän linjan valtionjohtaja oli minulle tuntematon. Valitettavasti en myöskään tunne maailmanhistorian yksityiskohtia 1970-luvulta (Anteeksi, vaari!). Minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta niihin ja olen näennäisesti yksinkertaisesti aika pulassa.
Tietämättömyyteen sisältyy kuitenkin suuri siunaus ja mahdollisuus: Kun aihepiiri on vieras ja minulta puuttuu konteksti ja lokero, johon laittaa kuulemani, jää jäljelle oikeasti vain ihminen ja hänen tarinansa. On ajateltava avoimesti ja kysyttävä lisää tarkasti, jotta pystymme tekemään tarinasta lavalle jotakin. Kertojaa on pakko kunnioittaa, koska jos säädän omiani, ei minun ole syytä eikä järkeä tehdä sitä mitä teen. Minä häviän, jäljelle jää toisen elämä. Se on vaativa, mutta vapauttava palvelutehtävä.
Näillä tarinateatteriyleisöillä on kullakin ollut paljon yhteistä keskenään. Sama kutsumus, samat voitot, tappiot ja samat haavat. Ikävä kyllä yhteistä on myös kokemus, että kukaan muu ei ymmärrä. Kenellekään muulle ei voi puhua, koska muut eivät tajua sitä todellisuutta, jossa he elävät. Minäkin olen yksityiselämässäni osallistunut pariinkin vertaistukiryhmään, jossa olemme tukeneet toisiamme lähinnä siinä, että ei ole ketään, joka tukisi meitä. On hienoa tukea vertaistaan, mutta on myös surullista, että ei ole ketään muuta, joka auttaa. Ketään, joka ymmärtää. Ketään, joka tunnustaa.
Jokin vika on tässä maailmassa, kun olemme niin sokeita toistemme kivulle. Minä en tahdo olla sitä. Kun katson silmiin ihmistä, joka kertoo, ettei voinut matkustaa tuhansien kilometrien päästä sairaan lapsensa luo tehtäväni ei ole kyseenalaistaa hänen kokemustaan tai tekemisiään. Tehtäväni on kysyä miltä se sinusta tuntuu ja tehdä kokemus näkyväksi, jotta voimme kantaa kuorman yhdessä.
En tahdo olla ihmisten edessä siksi, että tahtoisin toisten näkevän minut. Tahdon olla palvelemassa taiteellani toisia ja synnyttämässä sanoja näistä tarinoista lihaksi. Tahdon iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa. Samalla saan lahjan: näen maailman moninkerroin kun näen sen toisten ihmisten kautta.
