Kirjoittanut
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja voimavarakeskeinen työnohjaajaTaannoisella matkallamme etelän lomakohteeseen saimme kokea, millaista on, kun sinua palvellaan. Koko ajan. Kaikkialla. Eri tavoin. Enemmän tai vähemmän ystävällisesti. Harvoin täysin pyyteettömästi, riippuihan ihmisten toimeentulo siitä, että he palvelivat toisia. Kaltaisestani viidenkympin rajapyykin ylittäneestä suomalaisesta perheenäidistä tuo kaikki ylenpalttinen ympärillä hyöriminen alkoi pidemmän päälle tuntua jo hiukan kiusalliselta. Mieleen hiipi väkisinkin ajatus, että en minä nyt ihan niin arvokas ja tärkeä ole, että toisten täytyy jatkuvasti hääriä minun jokaista pienintäkin tarvettani tyydyttämässä. Loppulomasta teki jo mieli napata omat likaiset lautasensa pöydästä ja kiikuttaa ne tarjoilijan puolesta tiskiin. Sanoa hänelle, että annahan kun minä. Istu sinä välillä ja lepuuta jalkojasi.
Kun tilitin tuntojani miehelleni, hän rohkaisi ottamaan hyvillä mielin palvelua vastaan. – Palvelethan sinä itsekin koko ajan toisia siinä työssä mitä teet, muistutti hän. Sitä en ollutkaan tullut ajatelleeksi. Niinpä, seurakunnan pastorina en palvele vain Jumalaa, vaan palvelen myös hänen seurakuntaansa, toisia ihmisiä. Osa pastorin kutsumuksen ja työn ydintä on olla paimen, joka ruokkii ja hoitaa laumaansa. Perinteinen ajatus pastorista on se, että hän puuhaa keittiössään valmistaen ruokaa lampailleen. Sitten hän kattaa ja tarjoilee jokaiselle annoksen. Tarpeen tullen pastori voi myös auttaa ruoan syömisessä. Lopuksi hän kerää likaiset astiat tiskiin ja aloittaa uuden aterian valmistamisen.
Mutta pitkällä tähtäimellä tämä ei välttämättä ole paras tapa paimentaa laumaa. Sitä mieltä on ainakin Willow Creek -seurakunnan johtaja Bill Hybels. Hänen mielestään on olemassa liikaa seurakuntia, joissa lauma saa kyllä erittäin hyvää ruokaa, hyvin valmistettuja, vahvoja saarnoja on tarjolla säännöllisesti, mutta samaan aikaan laumaa ei oikeastaan johdeta mihinkään. Tällaiset seurakunnat ovat Hybelsin mukaan ”well fed but terribly led”. Niissä ei ole määritelty suuntaa, mihin yhdessä kuljetaan, eikä ole rakennettu minkäänlaista hengellisen kasvun polkua. Niinpä lampaita ei varusteta eikä valtuuteta tekemään mitään, vaan niiden tehtävänä on ainoastaan tulla säännöllisesti paikalle nauttimaan pastorin valmistamat ja tarjoilemat ateriat. Pahimmillaan käykin niin, että halutessaan palvella seurakuntaansa pastori tekeekin sille karhunpalveluksen.
Tunnustan, että minusta olisi paljon helpompaa olla perinteinen pastori, joka vain ruokkii laumaansa ja tekee kaiken itse: valmistaa ruoan, tarjoilee, kerää tiskit, tiskaa ja aloittaa taas alusta. Jo ensimmäistä ammattiani opiskellessani, ollessani opetusharjoittelussa, sain palautetta siitä, että tein liikaa itse sen sijaan että olisin laittanut oppilaat töihin. Sama kiusaus on minulla pastorinakin. Siksi onkin hyvä palauttaa mieleen, mitä sanottavaa seurakuntaekspertti Paavalilla on tästä asiasta. Hän kirjoittaa: Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. (Ef. 4:11-12)
Kristus on siis antanut seurakunnalleen pastoreita, Jo tämä ajatus nostaa ihmeellisellä tavalla pastorin itsetuntoa. Pastori ei olekaan vain joku välttämätön paha, joka seurakunnassa pitää olla. Kokki, joka viikosta toiseen yrittää valmistaa laumalleen maittavia ja ravitsevia ruoka-annoksia. Ei, vaan hän on Kristuksen seurakunnalleen antama lahja! Ja mitä varten tämä lahja on seurakunnalle annettu? Ei tehdäkseen kaiken itse, vaan jotta hän, omia lahjojaan ja vahvuuksiaan käyttäen, osallistuisi siihen yhteiseen työhön, kun kaikki seurakunnan jäsenet varustetaan palvelutyöhön.
Mielenkiintoisia, luovia visioita alkaa hyrrätä tämän pastorin mielessä. Mitäpä jos perustaisi pastoraalisen kokkikerhon? Ryhmän, jossa pastori ei itse valmistakaan saarnoja, vaan ohjaa ja varustaa niitä, jotka haluavat oppia tekemään ja tarjoilemaan hyvää, ravitsevaa ruokaa seurakunnalle. Yksi pastorin elämän hienoimpia hetkiä on varmasti se sunnuntai, kun hän saa istua pöytään yhdessä toisten seurakuntalaisten kanssa ja nauttia ateriasta, jonka joku hänen kokkikerholaisistaan sinne tarjoilee. Siinä missä pastori on itse pystynyt valmistamaan vain yhden ruoka-annoksen, hänen kerholaistensa kautta jaettavien ruoka-annosten määrä on moninkertaistunut. Yhä useampi nälkäinen lammas saa näin ruokaa. Ja ehkä parempaa ruokaa kuin pastori itse on koskaan osannut valmistaa.
Mutta ilo ja ylpeys ja kiitollisuus täyttää pastorin sydämen. Hän on saanut olla mukana siinä suunnitelmassa, joka Kristuksella on seurakuntaansa varten. Varustamassa ja rohkaisemassa sen jäseniä toimimaan oman tehtävänsä mukaan, niin että Kristuksen ruumis voi kasvaa ja rakentua rakkaudessa.
