Kirjoittanut
Kirjoittaja on savonlinnalainen kirjailija ja Parikanniemisäätiön toiminnanjohtaja.Kävelin kuusi vuotta sitten Afganistanissa rauhanturvaajien sotilasleirin pihalla. Matkani pysäytti iloinen huuto, kun samanikäinen palvelustoveri huusi: ”pappi, Perkele”. Vastasin hänelle yhtä iloisesti ”virka oikein, mutta työnantaja väärä”. Millainen henkilö oli kyseessä? Mies, joka oli eronnut kirkosta 20 vuotta aikaisemmin ja oli juuri kohtaamista ennen käynyt ensimmäisen kerran kappelissa messussa 20 vuoden jälkeen. Kun kysyin häneltä ”mitä tykkäsit jumalanpalveluksesta?” hän vastasi ”tämähän oli mukavaa, ihan kuin olisi pirulle antanut pikkusormen”.
Suomessa on Mannerheimin mahtikäskystä alkaen ollut sotilaspapeilla merkittävä asema ja rooli puolustusvoimissa ja myös vuodesta 1957 jälkeen rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioissa. Missä on sotilaita ja rauhanturvaajia, siellä kohta myös pappi. Sotilaspappien roolista, tehtävästä ja merkityksestä on kuitenkin koko ajan keskusteltu. Puolustusvoimien sisällä on kaksi koulukuntaa. Toiset painottaisivat enemmän julistuksellista puolta, toiset taas sielunhoidollista puolta. Minun mielestä ne eivät ole toisiaan poissulkevia.
Olen palvellut suomalaisia sotilaita ja rauhanturvaajia kolmella eri vuosikymmenellä. 1980-luvulla Golanilla Israelin ja Syyrian välissä, 2008 Afganistanissa ja nyt 2014 Libanonissa. Ehkä minulla on jonkinlaista näkemystä asiasta. Ainakin se, että puolustusvoimat on monella tavalla muuttunut ja uudistunut parempaan suuntaan. Sotilaspappien tehtävät ovat myös kokeneet muutoksia. Kun aikaisemmin sotilaspapit ja myös diakonit hoitivat kirjastoja ja johtivat papinretkiä, niin nykyään iPadit ja läppärit hoitavat kirjaston virkaa ja osa rauhanturvakohteista on niin vaarallisia, että pappi ei järjestä retkiä sotilaille, vaan he vievät papin raskaasti aseistettuna seuraavalle vartioasemalle.
Mutta edelleen pappia tarvitaan. Uusi Suomi blogipalstalla (25.1.2014) oli Tommi Kangasmaan mielenkiintoinen kirjoitus. Hän oli vieraillut muutaman vuotta sitten Libanonissa ja tutustunut myös sotilaspappien työhön. Tuossa blogissa hän puolustaa sotilaspappijärjestelmää, kun ”pitkät keskustelut avasivat hänelle heidän arvonsa sekä uskontokulttuurin tuntijoina että humanisteina”. Mikä kannanotosta teki mielenkiintoisen? Se, että Kangasmaa blogin alussa itse ilmoittautuu uskonnottomaksi.
Mutta mihin hän perustaa sotilaspapin tarpeellisuuden? Siihen muun muassa, että pappien saappaissa on samaa kuraa kuin muilla. Kun samanaikaisesti kirkon sisällä keskustellaan sotilaspappien tarpeellisuudesta, kenttäpiispan viran lakkauttamisesta ja julistuksen vähentämisestä, niin onneksi uskonnoton mies tulee avuksi ja ampuu lippaan tyhjäksi sotilaspappien puolesta.
Mitä minulta on usein kysytty liittyen näihin tehtäviin? Onko ollut pahoja paikkoja? Tarvitseeko sinun kantaa asetta? Ampuisitko, jos olisi pakko ja käsky? En tiedä, mitä kaikkea näiden kysymysten takana on, mutta jos siellä on sellainen ajatus, että minun pappina pitäisi päästä helpommalla, silloin viimeistään sotilaspappien asema alkaa heikentyä. Mitä se tarkoittaa?
Olen läpäissyt samat testit, juossut Cooperin, käynyt tarkastukset, kannan samanlaista palveluspukua, käytän samoja tiloja, istun messissa illalla, urheilen muiden kanssa, osallistun harjoituksiin, puen samanlaiset taisteluvarustukset päälle kuin muutkin ja olen samalla tavalla osa yhteisöä. Poikkean vain yhdellä tavalla. Palvelusmerkissäni on ristin kuva.
”Oletko oikeasti tulossa vapaaehtoisesti päivystämään yöllä 12 tuntia tuonne vuorelle? Eihän sinun tarvitsisi, kun olet esikunnan väkeä. Tiedätkö, että vapautat yhden rauhanturvaajan lepoon?” kysyi minulta yksi mies kuultuaan, että vietän seuraavan yön vartioimassa Libanonin pimeää yötä.
”Tiedätkö, nyt nousi arvostus”, sanoi sama rauhanturvaaja, joka ei ole kertaakaan käynyt kappelin messussa. Juuri tässä on yksi tulevien sotilaspappien tehtävään kuuluva rooli. Pappien pitää lähteä, niin kuin ovat lähteneet aikaisemminkin toimistoista ja kappeleista sotilaiden ja rauhanturvaajien luokse, sinne missä he ovat. Siellä missä ollaan keskellä taistelujen todellisuutta.
Olin muutaman viikkoa sitten pitämässä iltamessua vartioasemalla, joka sijaitsee lähellä kahden valtion rajaa. Sitä ennen olin osallistunut kahteen partioon sotilaiden kanssa. Katoin ehtoollispöydän hiekkasäkkien eteen, niin että silmieni edessä oli valtava Pasi-kuljetusvaunu. Takana kaunis Libanonin vuoristo ja Välimereen laskeva aurinko. Toisella puolella oli toinen valtio. Messuun tuli noin puolet paikalla olevista nuorista rauhanturvaajista.
Pidin lyhyen puheen, jossa puhuin pelosta, turvallisuudesta ja Jumalan ikiaikaisista käsivarsista. Sen jälkeen olin siunaamassa leipää ja viiniä, kun täydellisen hiljaisuuden katkaisi ääni sarjana, jonka tunnisti jokainen sotilas ja rauhanturvaaja. Se ääni loppui juuri ennen messun loppumista.
Sen jälkeen nuori rauhanturvaaja tuli luokseni kiittämään messusta ja sanoi: ”En ole koskaan ollut tällaisessa jumalanpalveluksessa, jota säestetään rynnäkkökiväärin sarjatulella.”
Sanoin hänelle, että ”niin piti löytää korvaava soitin, kun urkuharmooni jäi Suomeen.”
