Kirjoittanut
Tarinapappi, ikonitohtori, isä- ja aviomies.”Nyt vihdoin olen tullut Rekolan lukijaksi. Sen täytyi tapahtua. Mutta on siunaus, että siinä kesti.” (Antti Nylén)
Me ihmiset käytämme toisinaan heräämisen ja nukkumisen kielikuvia. Vertauskuva on vahva ja ihmiset jakava: ”me valvomme, muut nukkuvat.” Herätyskristityt ovat tulleet uskoon eli heränneet synnin ja suruttomuuden unesta. Woke-elämäntapa on hereillä yhteiskunnallisen sorron ja rasismin vastustamisessa. Juhani Rekola (1916-1986) heräsi pimeään. Käsittelen tätä tilaa hänen tekstikokoelmassaan Kirkas mystiikka – kirjoituksia tieteestä, taiteesta ja teologiasta (2019).
”Toisaalta en löydä mistään Jumalaa.”
Rekolan herääminen oli keski-iän eksistentiaalinen kriisi. Sen myötä hänestä tuli vakava ja syvällinen ajattelija. Hänen kokemuksensa muistuttaa uskoontuloa edeltävää synnintuntoa ja ahdistusta. Rekolle synti on tosin ”koko elämän pimeä tausta”, ei niinkään henkilökohtainen valuvika. Rekola oli pappi, mutta miehen usko kompasteli. Se oli traagista uskoa, joka löysi rauhan ennemmin taiteilijoiden ja tiedemiesten rehellisenkipeistä ilmauksista kuin kirkonmenoista ja tyhjyyttä kumisevista sanoista.
Rekola kutsuu todellisuutta rautaiseksi. Tämä kuulostaa luterilaiselta. Jumalan laki ei tarkoita vain Jumalan käskyjä, vaan yleisemmin langenneen maailman lainalaisuuksia. Rekolalle historia todistaa maailman mielettömyydestä ja julmuudesta, ei Jumalan kädestä. Rekola siteeraa James Joycen Odysseuksen hahmoa: ”Historia on painajaisuni, josta yritän herätä.” Nykyhetki on Jumalan läsnäolon temppeli, mutta ovenkahva luisuu otteesta, eikä Rekola ole varma, onko hän sisällä vai ulkona. Luonto on hänelle vaikeneva ja pelottava tyhjyys, missä elämä raatelee toisen elämän hengiltä säilyäkseen itse elossa.
Levoton sielu ei löydä rauhaa kirkon muurien suojista. Rekola uskoo armoon ja ylösnousemukseen, mutta lähettää evankeliumin ja pääsiäisen ilon toivon siipien varassa tulevaisuuteen. Kirkko tarjoaa asiakkailleen kulahtaneita arvoja ja moralismia. Traagisuus astuu seurakuntiin ja käy taloksi. Se leijuu kokousten yllä ja tartuttaa kirkon työntekijät hedelmättömällä optimismilla, vaikka sanoma ja merkitys on hukattu aikaa sitten. Ideologia – tai ajankohtaisemmin ilmaistuna kupla – tarjoaa pakopaikan maailman kurjuudelta ja ihmisten hädältä myös kristikansan parissa.
Tuore esimerkki ihmisyyden ohittamisesta: Yhdysvaltojen presidentinvaalit huipentuivat mielenosoittajien tunkeutumiseen kongressitaloon. Viisi ihmistä kuoli. Muuan kristitty twiittasi: ”Tuomitsen kaiken väkivallan, tuli se mistä suunnasta hyvänsä! Valitettavasti media ja leftis ei tuomitse punaisten väkivaltaa (BLM, Antifa, ym.).”
Rekola ei kuitenkaan käännä selkäänsä kirkolleen tai hylkää asemapaikkaansa. Häntä puhuttelee erityisesti Getsemane, missä Jeesuksen ihmisyys kamppailee Jumalan tahdon kanssa. Yrttitarhan ristissä taivas ja kohtaavat. Lohdutuksen enkeleistä Rekola ei kirjoita.
”Jos vain pakenemme, elämä on valheellista. Jos emme lainkaan pakene, elämä on mahdotonta.”
Voiko kristillisyys muuttua liian vakavaksi? Rekolan tapauksessa armon, ilon ja valon täydennys lienee ainakin paikallaan. Eikö historia ole myös sitä, että äiti imettää lastaan ja sitä, että duunari asettaa katukiviä vierekkäin, jotta lapset pääsevät kävelemään kouluun? Kristillinen kiitollisuus on Rekolalle lähinnä tyhjä fraasi. Ylistyksestä hän kirjoittaa vain ahdistuksen kohdalla. Eihän se näin ole! Maittava ruoka ja kehräävä kissa, ystävän kasvot ja kevään ensimmäiset kukat ovat todistuksia rakastavasta Jumalasta.
Vai todistaako kirjoittamani, etten ole herännyt maailman pimeyteen?
Välistä Rekola on itse osa sitä akateemisen kulttuurikristillisyyden ongelmaa, jota hän vastusti. Essee ”Pahan metafysiikkaa” liikkuu Nobelistien pohdinnoissa, Kärpästen herrassa ja Faustissa. Meille oppimattomille pulliaisille pahuus tarkoittaa jotain arkisempaa: puolison piikittelyä, työmatkan tupakoivia nuoria tai omaa kärsimättömyyttä itkevän lapsen kanssa. Rekola tunsi laitapuolen kulkijat. Hän varmasti ymmärsi, että lähimmäisemme ilahtuu enemmän siitä, että autamme häntä lumitöissä ja kuuntelemme kuulumisia kahvipöydässä, kuin siitä, että pohdimme marxilaisuutta.
”Taiteessa voi löytyä jo koko se armo, jota sana on vasta etsimässä.”
Rekola on terävä kirjoittaja. Kaikkia oivalluksia ei kannata kasata yhteen blogitekstiin. Mainitsen silti yhden esimerkin, missä Rekolan traagisuus ja kristillinen usko kohtaavat Pieter Brueghel vanhemman maalauksessa Paavalin kääntyminen:
Rekolaa puhuttelee se, ettei hevosen selästä pudonnutta apostolia tahdo edes erottaa maiseman ja väkijoukon keskeltä. Kukaan maalauksen henkilö ei näytä huomaavan yhtä ihmiskunnan tähtihetkeä. Toivon ja häviäjien historiassa on juuri tämä luonne. Maailma ratsastaa eteenpäin peitsineen ja kilpineen. Jumalan valtakunta rakentuu hiljaisuudessa ja marginaalissa.
Kristillinen usko on rehellisyyttä ja hereillä olemista tässä maailmassa. Saamme uskoa ristin Herraan ja rakastavaan Jumalaan pimeydenkin keskellä. Lisää maallisen ja hengellisen rajapintoja Tuhkakeskiviikkoblogissani.
