Patjat kirkossa

Kävin kirkossa, jonka parvella oli kasa patjoja. Ne eivät olleet siellä meditaatioharjoituksia varten eikä kirkkoa oltu muutettu voimistelusaliksi, vaikka sekään ei liene ollut poissuljettu vaihtoehto parikymmentä vuotta aiemmin. Silloin tuossa kirkossa kävi niin vähän väkeä, että uusi pappi otettiin selvittämään, mitä kirkolle oikein pitäisi tehdä.  

Nyt ihmisistä ja toiminnasta ei ollut puutetta. Messussa käy jopa 600 ihmistä. Kirkon pihassa jaetaan teetä, kahvia ja sämpylää. Papit opettavat uskon alkeita joka aamupäivä, mutta muuten toimintaa pyörittää sata vapaaehtoista. Tämä kaikki keskellä Tukholmaa, aivan Åhlensin tavaratalon ja Sergelin torin vieressä.

Mitä siellä oikein oli tapahtunut? Kun Carl-Erik Sahlberg tuli sinne papiksi, kirkossa kävi kolme mummoa. Sillä joukolla alettiin rukoilla. Pian tuli mukaan Jalmari, joka ehdotti, että mennään kadulle kutsumaan ihmisiä. Pappi yritti estellä, mutta Jalmari ei sitä huonokuuloisena kuullut ja niin mentiin.

Meidät otti vastaan 74-vuotias nainen, yksi vapaaehtoisista, jonka pappi oli löytänyt 17 vuotta sitten kadulta ja tuonut kirkkoon. Nainen oli tullut uskoon ja toimi nyt niiden parissa, joiden maailmasta oli itse tullut: kodittomien, narkomaanien ja prostituoitujen.

Tässä numerossa pohditaan, millaista aikaa me elämme nyt. Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen toteaa, että pessimismi valtaa helposti mielen. Postmodernin tutkija ja nuori kapinallinen muusikko näkevät myös terävästi aikamme ongelmiin. Samalla he kaikki uskovat, että sanoma Jeesuksesta merkitsee yhä muutoksen mahdollisuutta.

Jos muutos on mahdollinen nollapisteeseen ajautuneessa kirkossa keskellä Tukholmaa, se on sitä muuallakin. Eikä kyse ole vain kirkosta vaan yksityisistä ihmisistä. Jokainen niistä kuudestasadasta on haettu kadulta erikseen tai tullut omia aikojaan.

Miksi he ovat tulleet juuri Santa Klaran kirkkoon? Siksi että siellä heidät on otettu lämpimästi vastaan ja heille on julistettu sanomaa, joka on pelastanut heidät. On vain yksi sanoma, joka nostaa hukatun elämän raunioilta. Se on sanoma syntien sovituksesta. Se luo uudelleen yhteyden Jumalaan ja lähimmäisiin. Se on ainoa uskon, toivon ja rakkauden lähde myös niille, jotka ovat päässeet elämässä helpommalla. 

Carl-Erik Sahlberg on tutkinut, mitkä kirkot kasvavat. Hän on löytänyt yhdeksän yhteistä piirrettä. Kirkon tulee olla niin avoin, että sinne tuleva kokee tulevansa hyväksytyksi. Erityisesti on rakastettava ja palveltava marginaalissa olevia. Kirkossa tulee olla rukousyhteys. Opetuksen keskipisteenä tulee olla sanoma Jeesuksesta. Kirkon tulee huolehtia Jumalan sanan mukaisesta elämästä. Kasvava kirkko on valmis kärsimään. Tulee suuntautua ulospäin. Lähes kaikki löytävät yhteyden seurakuntaan toisen seurakuntalaisen kautta.   

Patjat olivat kirkon parvella sitä varten, että kirkkoon voi tulla yöpymään, jos ei muuta paikkaa ole. Olisiko Suomessa joku luterilainen seurakunta tähän valmis?

Kirjoitus on Elämään-lehden 11/2011 pääkirjoitus