Kirjoittanut
Olen seinäjokinen Vapaakirkon hallituksen puheenjohtaja. Kristillisiä harrastuksiani ovat mm. Israel-työ, jota teen oman kirkkokuntani ohella myös Israelin Ystävien liittohallituksessa sekä Kristillinen teatteriyhdistys Kristy, jossa olen pari kymmentä vuotta näytellyt ja pari näytelmää olen itsekin teatterille kirjoittanut. Siviilissä olen sairaanhoitopiirin johtaja, sairaalaneuvos, ns. soteveteraani, kymmenen vuotta soteuudistusta tehnyt ja siinä myös omat traumani hankkinut. Yhden vaimon mies, kahden aikuisen tyttären isä ja yhden tyttären tyttären ja yhden tyttären pojan ukki. 68-kertainen maratonin juoksija.Kesälomaa käytän muun ohella lukemiseen. Nyt loman ajalle sattui useampikin hieno kirja. Pauliina Rauhalan Synninkantajat oli yksi niistä.
Arvioin lukemiani kirjoja Goodreads-nettisivustolla viiden tähden asteikolla. Synninkantajille annoin neljä tähteä, kun Rauhalan edellinen romaani Taivaslaulu sai puhtaat viisi tähteä. En siis pitänyt tästä uudemmasta ihan yhtä paljon kuin esikoisesta. Syyt ovat kirjallisia: minusta romaanin rakenne, joka perustui neljän henkilön tarinan kuljetukseen ja sen päälle vielä erillisenä kirjailijan matkakertomus, ei ollut ihan paras mahdollinen. Epäilemättä jonkunlaista polyfonista kudosta, eri äänet kulkivat rinnakkain siten joskus toisiaan täydentäen, joskus toistensa kanssa riidelleen. Lukemisen flowta ei kuitenkaan tullut kuin ajoittain, kun Taivaslaulu piti otteessaan lähes loppuun asti.
En pitänyt myöskään kirjan lopusta. Tämä nyt on puhtaasti makuasia, mutta minusta – nyt vanha mies yleistää – meidän taitavat nuoret naiskirjailijamme liikaa haluavat dramatiikkaa ja synkkyyttä tarinoiden loppuihin. (Taivaslaulunkaan lopusta en pitänyt; siinä oli minusta turhaa pitkittämistä.)
Mutta Synninkantajissa on todella paljon myös ansioita ja positiivista. Itse asiassa minulle tämä oli paljon painavampi puheenvuoro lestadiolaisuudesta kuin konsanaan Taivaslaulu. Liikkeen sisäinen dynamiikka aukeni hyvin juuri sen vuoksi, että erilaiset tunnot ja motiivit pääsivät esille. On reilua, että ei kyseenalaisteta motiiveja, vaan ihan uskottavasti annetaan ihmisille omat puheenvuoronsa, jotka minusta olivat aitoja.
Rauhala ei demonisoi niitä Siionin johtajia, jotka sydämessään kokevat ahdistuksen siitä, että seurakuntalaiset asettuvat alttiiksi maailmallistumisen vaaralle; jotka sydämessään kärsivät tuskaa siitä, että joutuvat nuhtelemaan ja jopa sulkemaan yhteisön ulkopuolelle ihmisiä, jotka samanaikaisesti ovat rakkaita ja tärkeitä. Jotenkin hoitokokouksetkin tulevat hyvin ymmärrettäviksi. Ei niitä pahan tahdon vuoksi pidetty, vaan sen todellisen hädän takia, että Jumalan lapset hukkuvat ja että seurakuntaan pääsee vieras, henki, joka ei ole Kristuksesta. Pystyin eläytymään hyvin hoitokokousten pitäjän, Taiston, mielenliikkeisiin, kun seurakunta/Jumala vaati häneltä kovuutta ja lujuutta, kun hänen oman luonteensa mukaista olisi ollut harmonia ja kauneus (jota hän sitten pakeni ihmisten keskeltä etsimään luonnosta). Juuri Taiston tarina minulle nousukin tärkeimmäksi – olenhan jonkunlainen hengellinen johtaja itsekin.
Suosittelen lämpimästi Synninkantajien lukemista. Minulle se merkitsi näkökulman laajentumista ja entistäkin vahvempaa kunnioitusta lestadiolaisia kohtaan, jotka tosissaan haluavat olla Jeesuksen opetuslapsia vaelluksessansa kaikesta maailman ihmisten ja jopa kristittyjen pilkasta piittaamatta. Toki oma evankelikaaliskarismaattinen uskonkäsitykseni painottaa joltain osin eri asioita, mutta Jumalalla on täysi oikeus rakentaa ruumiseensa sellaisia jäseniä kuin Hän parhaaksi näkee, ja siihen ruumiiseen mahtuu niin rauhanyhdistysläiset kuin vapaakirkollisetkin.
Heinäkuussa luin myös pari muuta hengellistä kirjaa: Kari Kallbergin Asko Tynjälä Onnellinen mies. Kirja on kiinnostava kertomus Vapaakirkon piirissä pitkän työpäivän tehneen evankelistan kehityskaaresta. Oma arvioni on, että kirja on mielenkiintoinen myös muille kuin vapaakirkollisille lukijoille. Suosittelen lämpimästi. (Annoin neljä tähteä.)
Toinen Vapaakirkon kesäjuhlilta ostamani kirja on Julia Fisherin Mitä jumala tekee Israelissa. Kirja rakentuu kertomuksista juutalaisista ja muslimeista, jotka ovat ottaneet vastaan Kristuksen. Myös tämä on mielenkiintoinen kirja, joka tuo hyvin esille Jumalan työn Pyhässä Maassa. (Olisin kyllä toivonut, että alkuperäisen kustantajan kustannustoimittaja olisi ollut jonkun verran ankarampi, jolloin kirjasta olisi tullut varmaan jäntevämpi). (Kolme tähteä)
Luin heinäkuussa muutakin kuin hengellisiä kirjoja: Tammen keltaisesta kirjastosta Solzhenitsyn Syöpäosaston ja Hartleyn Sananviejä. Loistavia lukukokemuksia, viisi tähteä kummallekin. Lukemisen taustalla kuuntelin Mozartia, itse asiassa hänen kaikki 41 numeroitua sinfoniaansa.
