Kirjoittanut
Juha Vainio runoili aikanaan Lyylistä, joka uskoi Helsingin herrojen vakuutteluja, kunnes tuli kai lamakausi ja hameita piti lyhentää. Enää ei ilmeisesti ollut varaa laittaa hameisiin entistä määrää kangasta. Silloin huomattiin tavallisen veronmaksaja-Lyylin olevan pattipolvi, kuten oli Osuuskaupan hevonen. Silloin häipyivät liehittelijät, kaikki tohtorit ja maisterit ja muu hieno joukko.
Tuleekohan vaalien jälkeen vastaava tilanne? Meidät pattipolviset veronmaksajat unohdetaan ja alkaa poliittinen peli. Silloin ne, joiden hymy maanteiden varsilla on nyt vilpittömän oloista, alkavatkin hymyillä vähän vinosti tai jopa säälivästi, kun autoveroa nostetaan, polttoaineveroa nostetaan, arvonlisäveroa nostetaan, sähköveroa nostetaan. Kauniit lupaukset unohdetaan ja käteen lyödään luu, kuten Lyylille aikanaan. Sitten keksitään vielä muutama kristillisiä arvoja väheksyvä, jopa halveksiva hanke, vähennetään taas uskonnonopetusta kouluissa ja yritetään tehdä kristinuskon harjoittamista estäviä toimenpiteitä ja sanotaan, että kyse on yhdenvertaisuudesta.
Se, mitä ennen pidettiin kunniallisena elämäntapana, pyritään jopa lainsäädännöllä muuttamaan rikolliseksi. Seuraa yleinen moraalin lasku. Pimeä työ ja pimeät kaupat lisääntyvät, veroparatiiseihin hakeutuvat yhä pienemmät yritykset ja yhä useampi niin sanottuun keskiluokkaankin kuuluva Lyyli. Sitten neljän vuoden päästä taas ihmetellään, miten tähän on tultu.
Onko täysin unohdettu vanha kansanviisaus: On pantava suu säkkiä myöten? Ei se ole valtiomies tai -nainen, joka jättää puuttumatta ongelmiin eikä ymmärrä talouden realiteetteja ja vakuuttaa kaiken olevan hyvin, vaikka talo on umpisukkeluksissa velkoineen.
Terveen elämän arvot, joiden varaan luterilainen Suomi on rakennettu, vaikuttavat tulevaisuudessa olevan entistä enemmän uhattuina. Mutta vielä murheellisemmalta tulevia sukupolvia ajatellen näyttää se uhkakuva, että kristillinen kirkko luopuu Jumalan sanasta ja ryhtyy seuraamaan vielä nykyistäkin enemmän yleisen mielipiteen tahtoa. Kirkolliset vaalitkin ovat muuttuneet enenevässä määrin ihmisten miellyttämiseen tähtääviksi. Enää ei ajeta Kristuksen kirkon agendaa, että kristillinen usko voisi hapattaa ympäristöään sanomalla synnistä ja armosta. Pyritään hapattamaan kirkko vieraalla, omista haluistamme ja himoistamme nousevilla muutoksilla. Olemmeko Efeson seurakunnan tiellä? Onko lampunjalka uhattuna? Ja kaiken tämän saamme aikaan me, pelkästään hyvät ihmiset.
Korvissani soi kauhistunut huuto: ”Minäkö muka syntinen?” Nykyisin tuo huudahduksen kysymys jää liian monesti vastausta vaille, koska me, pelkästään hyvät ihmiset, emme osoita oikeaa rakkautta, niin että vastaisimme: ”Juuri sinä!” – Ja minä toinen samanlainen.
