Kirjoittanut
Olen seinäjokinen Vapaakirkon hallituksen puheenjohtaja. Kristillisiä harrastuksiani ovat mm. Israel-työ, jota teen oman kirkkokuntani ohella myös Israelin Ystävien liittohallituksessa sekä Kristillinen teatteriyhdistys Kristy, jossa olen pari kymmentä vuotta näytellyt ja pari näytelmää olen itsekin teatterille kirjoittanut. Siviilissä olen sairaanhoitopiirin johtaja, sairaalaneuvos, ns. soteveteraani, kymmenen vuotta soteuudistusta tehnyt ja siinä myös omat traumani hankkinut. Yhden vaimon mies, kahden aikuisen tyttären isä ja yhden tyttären tyttären ja yhden tyttären pojan ukki. 68-kertainen maratonin juoksija.Ystäväni ja pitkäaikainen työtoverini R on hämmentynyt. Facebookissa hän kirjoittaa: ”Mietin, etten muista koska olisin näin kokonaisvaltaisesti ollut hukassa.. Olen aina ajatellut, että lapset ovat syyttömiä, syyttömiä syntymäänsä (se ei muutu milloinkaan miksikään) ja lapsia täytyy aina auttaa ja puolustaa.. Isis-lasten kohdalla mietin, missä määrin heidän psyykettään on jo saamansa huono vanhemmuus muuttanut…. apuva, en osaisi nyt päättää pitääkö terrorismin kasvattamat lapset tuoda Suomeen … tuoda huonoja valintoja tehneiden äitiensä kanssa vai ilman.. ja/vai mitä mistäkin seuraa… Hirvittää mikä vastuu on nyt ihmisillä, jotka päättävät tästä asiasta, Suomessa on suomalaisiakin sosiaali- ja lastenhuollon avun tarvitsijoita.. oo minä EN tiedä.. ” Yleensä R:llä on aika kirkkaat näkemykset siitä, mikä on oikein tai väärin, sanoisinko jopa musta-valkoiset. Olen aina koettanut tarjoilla hänelle erilaisia harmaitakin sävyjä.
Vastasin R:lle: ”Pakko todeta, etten tiedä minäkään, mikä on tässä tapauksessa parasta. Luultavasti ajattelen, että pienet lapset äiteineen. Mutta ei kaikkia lapsiakaan, jos lapsen ikäraja on lain mukaisesti 18.” Itsellenikin nämä al-Holin leirin naiset ja lapset aiheuttavat sekavia tuntemuksia. Lapsia, ainakin pieniä lapsia pitää auttaa; se tuntuu selvältä. Mutta entä näiden pienten lasten äidit, jotka SUPOkin lienee todennut ilmeisiksi turvallisuusriskeiksi?
Kun olin vastannut R:lle, prosessoin ajatteluani vähän eteenpäin. Jos koetan rakentaa omaa vastaustani kristillisen vakaumukseni pohjalta, näen tässä kaksi vastakkaista voimaa: rakkaus ja pelko. Ne sulkevat toisensa pois, rakkaudessahan ei pelkoa ole apostoli Johanneksen mukaan. Rakkauden vaatimus on tehdä hyvää, pelon vaatimus on hakea turvallisuutta. Rakkauden vaatimus on, että lapsia pitää auttaa ja toki myös vanhempia. Jokaisen ISIS-äidinkin puolesta Jeesus kuoli niin, että jopa terrorismin synti tuli sovitetuksi. Jos ja kun usko merkitsee lujaa luottamusta siihen mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy, usko kai merkitsee myös uskallusta ottaa riskejä. Kun rakkaus uskoo kaikki, toivoo kaikki, peittää kaikki, niin rakkauden viesti on, että tuotakoon lapset ja tuotakoon äidit, jotka haluavat tänne takaisin tulla.
Kun edellä olevan totean, mietin, että olenko vain hyvänuskoinen hölmö. Eikö tervettä ole ottaa turvallisuusriski todesta? Eikö ole oikein ottaa todesta myös se tosiasia, että mahdollisten terroristien tuonti Suomeen synnyttää monessa suomalaisessa, aikuisessa ja lapsessa ihan oikeata pelkoa ja sen kautta traumaa? Kyllä, asia ei ole mustavalkoinen. Mutta jos valita pitää, johtakoon valintaa rakkaus eikä pelko.
