Per-Erikille pemari ja mulle mosse

Ainakin yhdessä asiassa nämä ruotsalaiset ovat meitä suomalaisia oikein aimoharppauksen edellä. Nimittäin liikennesääntöjen noudattamisessa. Olen useaan otteeseen lähestulkoon pyörtynyt ihastuksesta ylittäessäni katua täällä Uppsalassa; noin yhdeksän kertaa kymmenestä autoilija pysähtyy suojatien eteen ihan vain päästääkseen jalankulkijan yli.

Jalankulkijain huomioonottaminen onkin sellainen ilmiö, jota en kotipaupungissani Tampereella ole juuri nähnyt. Siellä nääs ajetaan surutta päälle, jos joku valokaali mennä toikkaroi autoille tarkoitetulle tiellä silloin kun kunnolliset ihmiset ajavat siellä tärkeisiin puuhiinsa. Toki, onhan meillä Tampereellakin niitä valkoisia rantuja tiehen piirretty, mutta aika usein ne tapaavat hukkua omaksumiemme asenteiden alle: ”Jaa mitkä raidat siinä tiässä, alushousuissas sulla on raidat!”

Tiedä sitten mistä ruotsalaisten kultivoitunut liikennekulttuuri oikein kumpuaa. Lainsäädäntö, mitä esimerkiksi suojatien eteen pysähtymiseen tulee, ymmärtääkseni on pitkälti samankaltainen sekä täällä että Suomessa. Rangaistusmenetelmiin en ole perehtynyt, mutta tuskinpa kansankodissa liikennerikkomuksista jalkapuuhun tai raipparangaistuksiin tuomitaan. Ehkäpä ruotsalaisten motivaatio sääntöjen noudattamiseen onkin jollakin tapaa sisäsyntyistä. Niin tai näin, nostan aasinhattuani sääntöorientoituneiden länsinaapuriemme edessä korkealle.

Henkilökohtaisesti minun on tunnustettava, että rikon sääntöjä säännönmukaisesti. Viimeksi eilen, oikein miehekkäästi. Olin sotkemassa pyörälläni kovaa vauhtia kohti yliopistoa, kun äkkäsin, että vakioreitilleni oli ilmestynyt este. Erään talon edusta oli suljettu kevyeltä liikenteeltä julkisivuremontin vuoksi ja kadulle oli skruuvattu kyltti, jossa selvällä ruotsin kielellä seisoi, että ”tästä ei nyt kuulkaas rakkaat meedbörjareet passaa kulkea, kun tuolta katolta voi tippua kiinteitä objekteja päähän ja se on sitten hellurei”.

Pysähdyin puntaroimaan tilannetta. Vaihtoehtoja oli kaksi, joko kääntyä takaisin ja kiertää muutaman sadan metrin lenkki tai suorittaa kuolemaa halveksiva sukellus rakennustelineiden ali. Arvatkaapa kumman valitsin? Niinpä. Minäpoika se hyppäsin satulaan ja painoin eteenpäin kuin Lontoon sumuun.

Kun nyt jälkikäteen oikein ajattelen eilistä manööveriäni, se tuntuu aivan järjettömältä. Ensinnäkään siitä ei ollut minulle mitään hyötyä. Ensimmäiset viisikymmentä metriä sain taitella katua reunustavan märän nurmikon muodostamassa kaamessa kuravellissä ja lopun matkaa poljin kuin henkeni kaupalla lupaavan oloisen kolinan kantautuessa korviini rakennustelineiden yläpäästä. Matkaan käyttämäni aika ei lopulta lyhentynyt yhtään ja kiitokseksi (k)apinahenkisestä tempauksestani sain vain kuraa vastapestyjen farkkujeni puntteihin.

Ja toisaalta mitäpä siitä, vaikka rikollinen toimintani olisi minua jotenkin hyödyttänytkin. Omiin tarpeisiini ja mielitekoihini perustunut hyödyn jahtaaminen kun ei ollut minkään valtakunnan peruste halveerata kaikille yhteisiä sääntöjä. Että kyllä oli taas varsinainen älynväläys tämäkin suoritus.

Kyllä juttu on sillä tavalla, että kaltaiseni kurapuntin olisi korkea aika opetella arvostamaan sääntöjä. Sääntöjä, jotka ovat olemassa ihmistä varten. Sääntöjä, joiden tarkoitus on suojella elämää, niin omaani kuin muiden. Sääntöjä, joiden kunnioittaminen on yhtä kuin kyky kunnioittaa lähimmäistään.

Muuten voi kuulkaa pian aikaa käydä niin, että saan ajella kattotiili kuulassani pitkin Uppsalan katuja. Eikä siinä vielä mitään, mutta kun taivaan portilla jaetaan kulkupelejä, niin tällä menolla Per-Erik saa pemarin ja mää saan mossen.