Kirjoittanut
Vuokko Vänskä on pitkän linjan journalisti, jolla on myös kahdenkymmenen vuoden kokemus lähetystyöstä Japanista.Tähän aikaan mieleen nousevat lapsuuden joulut ja niihin liittyvät muistot ja perinteet. Silmiini piirtyy kuva aattoaamuna ahertavasta äidistä, joka istuu jakkaralla räiskyvän hellatulen edessä ja kuorii porkkanoita, lanttuja ja perunoita ”looria” varten. Tunnen joulun tuoksun, näen valkean pöytäliinan suuren tuvan pöydällä ja kuulen isän pianon ääressä laulamassa ja soittamassa joululauluja. Tunnemuistissa on myös lapsen mielestä liian aikainen herätys jouluaamun kirkkoon. Ei jäänyt epäselväksi, että joulu on ihmiskunnan suurin juhla. Jeesus syntyi maailman Vapahtajaksi.
Suomalaiseen jouluun, kuten kaikkiin kristillisiin pyhiin liittyy vuosisataisia perinteitä. Joillekin ne ovat tärkeitä, jotkut pitävät niitä turhana taakkana. Perinteiden turhana pitäminen voi liittyä aikaamme, joka korostaa yksilöä. Tunnesiteet kuulumisesta johonkin suurempaan, sukuun ja sukupolvien ketjuun, ovat höllentyneet. Yksi kipeistä syistä lienee perheiden hajoaminen ja uusperheiden monenlaiset kuviot.
Professori Tapio Puolimatka kirjoittaa perinteen merkityksestä kirjassaan ”Kasvatus, arvot ja tunteet”. Perinteillä on suuri merkitys arvojen muodostumisessa. Hänen mukaansa perinteellä tarkoitetaan elämäntapaa, joka muokkaa sitä harjoittavien mieltä, luonnetta ja mielikuvitusta. Siihen ei sisälly vain asioiden tekemistä tietyllä tavalla, vaan myös kysymysten herättämistä tärkeistä asioista. Tätä ajatusta tukee myös Raamattu ja Jumalan kehotus juutalaisille juhlia Herran suuria tekoja, ja mikä tärkeintä, kertoa lapsille ja lastenlapsille, miksi juhlaa vietetään. Perinteiden tarkoitus on siis herättää tärkeitä elämän perusasioita koskevia kysymyksiä lasten mielissä. Yksi syy juutalaisen kansan säilymiseen ja sen vahvaan identiteettiin on oman perinteen arvostaminen.
Kulttuuriperinteet ovat aina sidoksissa johonkin maailmankatsomuksellisiin ja uskonnollisiin lähtökohtiin, vaikka ihminen haluaisi repiä itsensä juurineen irti niistä. Länsimaissa yritetään edistyksen nimissä tempoilla irti kristillisestä maailmakatsomuksesta avioliittonäkemystä myöten. Perinteeseen suhtaudutaan jopa pilkallisesti.
Puolimatkan mukaan perinteettömyys on kuitenkin näennäistä. Suomessa on saanut valtaa ajatus, jonka mukaan lapsen pitäisi saada itse tehdä omat valintansa mitä tulee uskonnolliseen kasvatukseen, ja siksi hänelle ei opeteta mitään Jumalasta tai Raamatusta. Asia on täysin päinvastoin, sillä opettamattomuudella juuri välitetään malli, jonka mukaan tärkeitä asioita ei tarvitse ottaa vakavasti. ”Lapsen tutustuttaminen johonkin tiettyyn uskonnolliseen tai maailmankatsomukselliseen perinteeseen ei merkitse hänen valinnanvapautensa sivuuttamista. Päinvastoin, se tekee mielekkäät valinnat mahdollisiksi”, Puolimatka kirjoittaa.
Ortodoksinen kirkko pitää kiinni traditioistaan ja pystyy siksi luomaan turvallisuutta ja olemaan valona maailmassa. Luterilainen kirkkolaiva heittelehtii ajan tuulien mukaan. Yhä vaikeammaksi käy tietää, mitä tässä kirkossa opetetaan ja mihin uskotaan. Sen olisi syytä alkaa arvostaa perinnettään Sanan kirkkona.
