Viime viikkoina aamukahvia hörppiessäni olen lukenut maakuntalehdestämme yhä useammin saman uutisen: YT-neuvotteluja, lomautuksia ja irtisanomisia joka puolella. Talouden epävarmuus tulee kohti.
Huomaan, että näiden uutisten äärellä en osaa ottaa kriittisesti etäisyyttä ja pohdiskella talouden ylärakenteita. Ei, minä mietin niitä satoja perheitä, joissa vanhemmat huokailevat ja murehtivat miten rahat saisi riittämään. Ja niitä lapsia, jotka alkavat tajuta, että nyt ei olekaan mahdollisuutta saada merkkivaatteita ja harrastaminenkin saattaa loppua, kun resursseja siihen ei kerta kaikkiaan ole.
Minä elin teinivuoteni laman varjossa. Lapsuuden perheessäni elämä meni kertaheitolla kituuttamiseksi kun isän työt loppuivat ja sitä seurasi 3,5 vuoden opinnot toisella paikkakunnalla. Elimme äidin pienellä laitoshuoltajan palkalla ja isän opintolainalla. Olimme vähävaraisia. Sen huomasi vaikka siitä, ettei meillä ollut enää jääkaapissa jugurttia ja noiden vuosien aikana söimme pääasiassa perunalaatikkoa. Makaronilaatikko oli harvinaisempaa herkkua tuolloin.
Onneksi asuimme maalla. Vaikka itku silmässä himoitsinkin Lewiksiä ja Ballin paitoja, joita muutamilla kavereillani oli, tuolloin ei vielä oltu ihan niin merkkitietoisia kuin nykyään. Meillä oli vähän, mutta jotain oli kuitenkin. Muistoissani korostuu yhteisöllisyys, koska lama kosketti jollain tavalla kaikkia.
Äitini työkaverit tiesivät perheemme tilanteen ja he keräsivät lastensa pieniksi jääneitä vaatteita ja me saimme aina joskus tällaisen lahjoituslaatikon. Vaikka vaatteet olivat käytettyjä, meillehän ne olivat uusia ja riemuitsimme niistä kuin jouluna. Silloin ei ollut vielä kirppareita, eikä vaatteita saanut muualta kuin kaupasta tai lahjoituksena.
Toinen minulle merkittävä tilanne oli, kun pääsin 8.luokalla ystäväni mukana elämäni ensimmäisen kerran laskettelemaan. Ystäväni isä lupasi minulle majoituksen ja ruuat. Pitkien neuvottelujen jälkeen vanhempiani suostuivat maksamaan hissiliput ja kankaat vaatteita varten. En tiedä mistä he rahat nyhtivät. Minulla ei tietenkään ollut laskettelupukua, mutta koska polte päästä mukaan oli niin suuri, päätin ommella puvun itse. Kierreltyäni urheiluliikkeissä, tiesin miten henkselitoppahousut ja toppatakki ommeltaisiin ja laitoin Singerin laulamaan. Laskettelusuksien kanssa apuun riensi äidin työkaveri, joka lainasi varusteitaan minulle, ensi kertaa rinteeseen menijälle. Rohkeutta sekin. En muista hänen nimeään, mutta hänen halunsa auttaa lämmittää edelleen. Meidän tarvitsevuutemme avasi monille mahdollisuuden osoittaa myötäelämistä, apua ja rakkautta.
On hyvä olla välillä heikoilla ja tarvitseva. Silloin voi tulla yllätetyksi, että vielä on joku joka välittää.
Tänään taantuma koskettaa monia suomalaisia perheitä. Lähimmäisen rakkaus ei ole vain lämpimiä tunteita. Se on edelleen konkreettisia tekoja ja valintoja. Näinä aikoina mahdollisuuksia lähimmäisen rakkauden osoittamiseen löytyy läheltä.
Löytyisikö läheltäsi joku, jolle sinä voisit mahdollistaa pientä helpotusta arjen niukkuuteen lainaamalla, antamalla, tekemällä tai kutsumalla mukaan? Jos tällaista alkaa tapahtua, se on merkki Jumalan työstä meissä. Itsessämme kun olemme pinttyneitä hedonisteja, mutta altruismi on jo Jumalan ihme.