Kirjoittanut
Kansanedustaja Päivi Räsäsen tapaus siirtyy korkeimman oikeuden käsiteltäväksi. Suuri yleisö ei voi seurata tapahtumia läheltä, koska KO käsittelee tapauksia enimmäkseen hovioikeuden materiaalin avulla. Kansalaiset tietävät kuitenkin valtakunnansyyttäjän kannan, joka löytyy julkaistusta valituksesta: “Asiassa on tärkeää saada korkeimman oikeuden kannanotto siihen, miten kyseessä olevan kaltaisessa tapauksessa on punnittava erisuuntaisia perusoikeuksia. Kyse on etenkin siitä, mikä on uskonnon- ja sanavapauden suhde syrjinnän kieltoon sekä milloin ilmaisuja on pidettävä rangaistavuuden alarajan ylittävänä rangaistavana vihapuheena.”
Arviointia voidaan siis tehdä syyttäjän periaatteiden osalta. Tavoitteenasettelussa on selvä virhe. Kyse ei ole perusoikeuksista. Kukaan ei ole kiistänyt – tässä tapauksessa – homoseksuaalien perusoikeuksia. Mistä perusoikeudet ovat sitten keskusteluun tulleet? On ilmeistä, että painostusjärjestöjen vuosikausien retoriikka on vakiinnuttanut kuvitelman siitä, että kristityt haluaisivat erioikeuden seksuaalivähemmistöjen oikeuksien kaventamiseen. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa.
Mitä ovat perusoikeudet?
Oikeusministeriön mukaan perusoikeudet ovat oikeuksia, jotka on määritelty perustuslaissa ja ihmisoikeussopimuksissa. Ketään ei saa asettaa yhteiskunnassa eriarvoiseen asemaan esimerkiksi ihonvärin, sukupuolen tai sukupuolisen suuntautumisen perusteella. Ihmisarvoa ei saa loukata. Kun oikeudessa arvioidaan, onko lakia näiltä osin rikottu, syyttäjän tulee kyetä osoittamaan rikoksen tunnusmerkit.
Seksuaalisilla vähemmistöillä on lain mukaiset oikeutensa, eikä Räsänen ole niitä kiistänyt. Sen sijaan hän on sekä kahdessa oikeudenkäynnissä että julkisuudessa avoimesti todennut hyväksyvänsä vähemmistöjen lain mukaiset oikeudet ja korostanut, että näihin kuuluvien ihmisten ihmisarvo on pysyvä. Kun kiihottamisrikoksessa pyritään osoittamaan perusoikeuksien loukkaus, se tulisi kyetä osoittamaan erittäin tarkasti. Sellaista hovioikeus ei havainnut.
Uskonnonvapauden tuoma “perusoikeus” koskee puolestaan uskonnollisia näkemyksiä. Kysymykset synnistä, sovituksesta ja pelastuksesta ovat aivan tavallisia hengellisiä aiheita, kuten kuka tahansa rippikoulun käynyt ihminen Suomessa tietää. Puhe synnistä ei vähennä ihmisen yhteiskunnallista ihmisarvoa. Se koskee ainoastaan ihmisen Jumala-suhdetta. Kristinuskon mukaan jokainen ihminen on syntinen jo perisynnin perusteella. Siten hengellisesti langenneiden ihmisten kesken ei ole minkäänlaista eroa tai hierarkiaa.
Juridisessa mielessä perusoikeudet eivät näin ollen ole ristiriidassa. Ne saadaan keskenään ristiriitaan vain vääristämällä asetelmaa. Oikeudenkäynnissä nimittäin syyttäjä on väittänyt tavallisen syntipuheen olevan ihmisarvoa loukkaavaa. Se on virhe. Uskonnollinen puhe koskee uskonnon eli nyt kristinuskon käsitystä siitä, kuka pelastuu taivaaseen. Puhe ei liity ihmisen asemaan tai arvoon yhteiskunnassa. Taivaan porttien vartijaksi syyttäjä tuskin haluaa.
Mistä Räsästä syytetään?
Lyhyessä valituksen esittelyssä on toinenkin virhe. Räsästä ei todellisuudessa ole syytetty syrjinnästä. Tämä ero on juridisesti olennainen. Huomattavana ongelmana tullee pitää myös sitä, että syyttäjä puhuu “rangaistavasta vihapuheesta”. Suomen rikoslaki ei tunne vihapuhetta. Vaikuttaa siten siltä, että Räsästä pyritään jatkuvasti tuomitsemaan rikoslain vastaisesti. Korkein oikeus on sivustoillaan kieltänyt tällaiset pyrkimykset jo etukäteen. Siellä todetaan: “tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu”. Syytettä ei saa muuttaa matkan varrella.
Kuten tunnettua, Räsästä syytetään rajusta kiihottamisrikoksesta. Kiihottamisrikoksen tunnusmerkkeihin kuuluvat uhkaaminen, panettelu ja solvaaminen. Tämä halutaan laissa erottaa tarkasti muusta loukkaavasta toiminnasta siksi, että “mikä tahansa pykälässä tarkoitettua ryhmää väheksyvä julkinen lausuma ei välttämättä ole kiihottamisrikoksena rangaistava”. Tekijän on oltava
tietoinen siitä, että hänen lauseensa on uhkaava tai panetteleva. Lisäksi tuomarit toteavat, että “rikoksen tekijän pyrkimyksenä on saada muut tuntemaan kansanryhmää kohtaan samanlaista halveksuntaa kuin hän itse tuntee”. Jos tällaiset merkit eivät täyty, lakia ei ole rikottu. Syyttäjä ei voi muuttaa teonkuvausta jälkikäteen.
Perusoikeudet pysyvät voimassa
Ainoa seikka, johon populistinen kirjoittelu Räsäsen tapauksen ympärillä suuntaa, on ajalle tyypillinen pyrkimys suojella yksilöiden sisäistä kokemusta. Siksi oikeudenkäynti saatetaan mieltää ja jopa samastaa pyrkimykseksi “cancelöidä” ikäväksi koetut ihmiset yhteiskunnan julkisesta tilasta. Tällä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä Suomen lain tai kiihottamispykälien kanssa. Tunne-elämän varjelu ei nimittäin sisälly perustuslakiin.
Perusoikeudet eivät siten ole tässä oikeudenkäynnissä vastakkain. Homoseksuaalisten ihmisten lain suomat oikeudet ovat loukkaamattomia. Sitä ei kukaan kiistä. Syyttäjä väittää kuitenkin, että kristityt kuten Räsänen vaatisivat uskonnonvapauden nojalla itselleen oikeutta panetteluun ja solvaamiseen. Eivät vaadi. Kaikki tämän oikeudenkäynnin tahot ovat yhtä mieltä siitä, että panettelusta ja solvaamisesta pitää rangaista.
Kirkon syntipuhe ei ole kuitenkaan panettelua. Jos syyttäjä väittää, että Raamatun syntikäsitys merkitsee jo sellaisenaan kiihottamista kansanryhmää vastaan, hän tekee kaksi virhettä. Raamattu sanoo kaikkien Aadamin jälkeläisten olevan syntisiä, ei vain jonkin kansanryhmän. Ja toiseksi, puhe synnistä ei vie keneltäkään ihmisarvoa eikä tasa-arvoista kohtelua yhteiskunnassa – ennen kuolemaa ja Jumalan tuomiota, joka sekin on tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen.
Johtopäätös on väistämätön: syyttäjä pyrkii tarkoituksellisesti kriminalisoimaan kristillisen opinkäsityksen ja tekemään Raamatusta laittoman kirjan. Nähdäkseni Suomen laissa ei ole ainuttakaan pykälää, jonka nojalla sellaisen tuomion voisi langettaa.
