Pienet lapset tietävät

Joseph Ratzinger oli juuri valittu paaviksi. Pietarin kirkon aukiolla haastateltiin tyylikkästi pukeutunutta naista. Haastattelija aloitti: “Eikö ole ikävää, että katoliselle kirkolle valittiin niin vanhoillinen johtaja?” Nainen vastasi: “Kysymys on asenteellinen, en halua keskustella kanssasi,” ja käveli pois suorasta lähetyksestä.

Keskustelu Suomen ev.lut. kirkosta on raskasta. Se laittaa syvät tunteet kuplimaan. Kirkko on monille meistä edelleen rakas, eikä ole sama, mitä sen sisällä tapahtuu. Puhutaanhan “isiemme kirkosta”, jonka sylissä olemme saaneet uskon Jeesukseen, olkoot nykyiset viranhaltijat hyviä tai huonoja.

Kirkkoon kohdistuvat yhteiskunnan muutospaineet ovat nyt poikkeuksellisen kovat. Kaikesta vapaamielisyydestään huolimatta kirkkoa pidetään viimeisenä kantona liberaalin yhteiskunnan ja liberaalin kristillisyyden kaskessa. Riittääkö kirkolla rohkeus pysyä Jumalan sanassa, kantaa ristiä, jonka Herramme on sen harteille laittanut, kulkea iloisesti vastatuuleen? Tästä riippuu kirkkomme tulevaisuus. Ulkoisesti haurastuminen näyttäisi alkaneen.

Kansankirkoksi on totuttu nimittämään enemmistökirkkoa, joka toimii tietyn valtion sisäpuolella. Se on perinteisen kansallisvaltion tuote. Kansankirkko on valtiokirkon lapsi, jolle romantiikka on antanut kauniin nimen. Sillä on yleensä jonkin asteinen julkis-oikeudellinen asema yhteiskunnassa. Valtio- tai ruhtinaskuntatausta on jättänyt siihen nationalistisen leiman: olla venäläinen on olla ortodoksi; olla suomalainen on olla luterilainen.

Mitä kansankirkko on teologisesti määriteltynä onkin jo sitten vaikeampi kysymys. Voiko sellaista olla olemassakaan? Voidaan myös kysyä, onko varsinaisia kansankirkkoja enää fyysisestikään missään. Nimestä johdettuja toimintatapoja ja ajatuksia kylläkin. Tunnustuskirkot ovat puolestaan syntyneet sen seurauksena, että valtio- tai kansankirkon varsinainen kirkkoluonne on ohentunut. Usein kyseessä ovat poikkeusolot, joissa erilaiset sidonnaisuudet ovat vääristäneet tai estäneet kirkon hengellisen erityisluonteen toteutumisen.

Vanhoissa herätysliikkeissä keskustelu Kristuksen ruumiin aidosta jäsenyydestä on keskittynyt kysymykseen näkyvästä ja näkymättömästä kirkosta. Kaikki lienevät samaa mieltä, että todelliset uskovat tuntee vain Isä Jumala. Mutta myös se on totta, että kirkolla on tuntomerkkinsä, joista sen läsnäolon saattaa havaita. Näitä ovat Jumalan sana, kaste, ehtoollinen, avaintenvalta, virka, rukous ja risti.

Esikoisleastadiolaisten sakramenttien ottaminen omiin käsiin, Lähetyshiippakunnan perustaminen tai muissa Pohjoismaissa tapahtuva kirkollisten järjestöjen etääntyminen kirkoistaan, jopa jäsenyydestä, ovat signaaleja, joita kannattaisi kuunnella. Tulisi jättää kirkkopolitikointi ja tarjota heikommillekin Jumalan lapsille sanan ja sakramenttien leipää.

Vielä nyt kotoisissa herätysliikkeissä elää ajatus, ettei pikkuisen lauman pitäisi kiirehtiä kirkostaeroamisessa. Parempi olisi saarnata itsensä ulos, jos ulkoinen kirkko hylkää Jumalan sanan ja lakkaa olemasta Jumalan kansan koti.

Uskova kansa ei lopulta muuta halua, kuin kuulla Hyvän Paimenen äänen oikein opetetussa Jumalan sanassa ja sakramenttien pyhyydessä. Kirkolla taas ei lopulta ole kuin yksi ihmisryhmä, jonka tukea sillä ei ole varaa menettää: uskovan kansan. Sillä:

”Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalan kiitos, mikä kirkko on: sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ´ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen´.” (Martti Luther)