Kirjoittanut
Petri Vähäsarja on Elämä-lehden toimituspäällikkö.Sanansaattaja-lehdessä oli taannoin juttu miehestä, joka teki itselleen arkkua. Ilmeisesti oman leposijan veistely on ollut kristikunnassa yleistäkin. Sanansaattajassa esitelty höylämies oli jo jonkin ikäinen, mutta ei oman ”puupalttoon” askartelu huono idea olisi nuoremmaltakaan, vaikka en nyt ihan suosittelisi yläasteen teknisten töiden opintosuunnitelmaan. Löylykauha sopii siihen ikään paremmin.
Vasta kun pituuskasvu on päättynyt, on syytä alkaa etsiä verstasta omakohtaisemmille töille.
Kuumottavan arkunveistelyn pointti ei tietenkään ole, että talttamies tahtoisi kuolla vaan pikemminkin se, ettei hän millään tahtoisi kuolla. Tai että tahtoisi kuolla rauhassa ja saavuttaa poislähtöön konkreettisen otteen. Ja esineet ovat hyviä, jos tarvitaan konkretiaa. Niinpä multaisen maan sukelluskapselin omakätinen ennakoiminen toimii kuolemanpelossa kärvistelevän lempeänä terapiana.
Arkunveistäjä tahtoo toimellaan turvata edes jonkinlaisen sanavallan elämän henkilökohtaisen lopullisuuden väistämättömyyteen. Kun teen oman arkkuni, osallistun itse lähtööni, vaikka jätänkin kaiken vallan hänelle, jolla se joka tapauksessa on. Kun hiekkapaperi nostattaa palttoon pinnasta puupölyä tuuleen, ajattelen että kuolema on lempeä, kun se antaa minun tällä tavalla veistellen käydä kohti Jumalaa. Kaikessa rauhassa.
Joku voisi edellisen perusteella sanoa, että arkunveistäminen on uskonpuutetta, koska höylämies ei suostu jättäytymään täysin Jumalan käsiin vaan tahtoo toimia tämän kanssa yhteistyössä tekemällä arkun. Voi olla. Mutta kuka muka suostuu jättäytymään ja miten se tapahtuu? Ja jonkun se arkku on joka tapauksessa veistettävä.
Olen kehitellyt itselleni mottoa ”tahdon opetella kuolemaan jotta voisin elää vapaana”. Siitä on kysymys myös oman arkun tekemisessä. Kun vene on valmis, voi vihdoin keskittyä elämiseen, eikä tarvitse vilkuilla viikatemiestä yhtä peloissaan kuin ennen.
Seitsenkymppisestä saattaa tuntua kornilta, kun nuori mies jauhaa kuolemasta. Erään suosimani blogistin sanoin: ”en kuitenkaan ole aiheesta huvittunut”. Asia tuntuu omakohtaiselta. Jokainen joka on odottanut jouluaattoa tietää, että pitkään odotettiin mutta samassa pukki jo istui tuvassa.
Siispä: jos kuolema pyytää liikaa huomiotasi kesken elämisen, ruoki se muhkealla arkulla, niin se painuu tyytyväisenä Tuon Puoleiseen odottamaan säälittävää sivurooliaan elämäsi näytöksessä.
Ruoki sitä Jumalan sanalla, niin se muuttuu hiljaiseksi huutolaiseksi, joka kuljeskelee vielä ympäriinsä, vaikka näkee ristiin sinetöidyn kohtalonsa joka askeleella edessään.
”Mutta kun katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen, silloin toteutuu kirjoitusten sana: — Kuolema on nielty ja voitto saatu”, Paavalikin tiesi kertoa.
Arkun ennakoimisessa saattaa kuitenkin olla yksi huonokin puoli. Sen säilytys. Ei ole kiva vastailla kaiken maailman viini-iltavieraille kysymykseen ”mikä toi on?”.
Ehkä se kannattaa viedä varastoon ja nukkua toistaiseksi sängyssä.
