Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaVenäjän ja Ukrainan tilannetta seuratessa muistuvat mieleen ne kaoottiset päivät Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen, kun eri lähetysjärjestöt miettivät, pitäisikö heidän kutsua kaikki lähettinsä Suomeen. Meitä oli silloin monta, jotka emme ehdottomasti halunneet lähteä Japanista pois. Julkaisen aiheeseen liittyen taas yhden Venäjältä tulleen kirjeen, tällä kertaa suomalaislähetin kynästä.
”Asumme edelleen venäläisessä miljoonakaupungissa, ja täällä on aivan rauhallista. Mellakkapoliiseja näkyy lähinnä vain niinä aikoina, jolloin odotetaan mielenosoituksia. Me emme koe tätä sen pelottavammaksi tai vaarallisemmaksi paikaksi kuin ennenkään. Ihmisten arkipäivä jatkuu täällä suurin piirtein samanlaisena kuin aina ennenkin. Meidänkään arkemme ei ole juuri muuttunut. Joitakin uusia haasteita on tullut, esimerkiksi valuutan vaihtamiseen liittyen. Kaikki kuitenkin järjestyy yleensä jossain vaiheessa, niin kuin aina ennenkin on järjestynyt.
Meidät on nyt otettu joka paikassa aivan erityisen ystävällisesti vastaan. Ihmiset arvostavat sitä, että olemme täällä, koska he tietävät, miten lännessä suhtaudutaan tällä hetkellä Venäjään. Nyt ei todellakaan ole mitään syytä lähteä työstä pois, sillä juuri nyt meidän läsnäoloamme tarvitaan kaikkein eniten.
Enemmän kuin pelkoa on ainakin tässä kaupungissa ilmassa surua. Olemme kohdanneet paljon itkeviä ihmisiä, jotka ovat perinpohjaisesti järkyttyneitä tapahtuneesta. Melkein kaikilla on Ukrainassa ystäviä ja sukulaisia, ja he ovat kyllä useimmiten aika hyvin selvillä tilanteesta. Tosin perheissä ja seurakunnissakin veli on nyt veljeä vastaan, sillä toiset tukevat täkäläistä politiikkaa, toiset ovat sitä vastaan. Usein kaikki riippuu siitä, minkälaista tiedonvälitystä seuraa.
Minulla on mielessäni kolme syytä, miksi tahtoisin jäädä Venäjälle, jos lähetysjärjestöni vain sallisi sen:
ENSIMMÄINEN SYY: Juuri nyt ihmiset tarvitsevat tukea enemmän kuin pitkiin aikoihin tätä ennen. Nyt myös sydämet ovat avoinna, ja ihmisillä on tarve puhua. Täällä on paljon hengellistä etsintää, ja monet hakeutuvat kirkkoihin. ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa” (Room. 12: 15). Meidän tehtävämme on kulkea ihmisten rinnalla, ei hylätä heitä, kun vaikeat ajat koittavat.
TOINEN SYY: Täällä on tehty työtä jo Neuvostoliiton aikana ja heti sen romahdettua. Käytännön haasteita oli silloin moninkertaisesti verrattuna nykyiseen tilanteeseen. Ei ollut internetiä, ei somea, ei kännyköitä. Rikollisuus rehotti, korruptiota oli joka yhteiskunnan portaalla. Uhkakuvia oli kaikenlaisia, lasten kidnappauksesta lähtien. Minä muistan kuitenkin kaikkein pelottavimpina kulkukoiralaumat. Samoin ajoittaista kauhua aiheutti päätön liikennekulttuuri. Talvikeleilläkin ajettiin tuhatta ja sataa, ilmeisesti vielä kesärenkailla, mutta niistäkin kyydeistä on selvitty hengissä. Eikä rahan saanti ollut silloinkaan aivan yksinkertaista. Silti lähetysjärjestöt eivät kutsuneet meitä kotimaahan.
En tarkoita, etteikö riskejä pitäisi arvioida, vaan että realistisesti tunnistamme ne. Minusta henkilökohtaisesti olisi kohtuullista, että läheteille jätettäisiin valinnan mahdollisuus, ovatko he valmiit jatkamaan työtään riskeistä huolimatta. Tämä on aina lopulta yksittäisen ihmisen ja Jumalan välinen neuvottelukysymys. Ne voivat lähteä, jotka tuntevat kehotusta siihen. Mutta entä me, jotka tunnemme kehotusta jäädä? Minkäänlaisiksi sankareiksi meidän ei tarvitse ryhtyä, mutta omalla paikallamme voisimme kuitenkin palvella, tehden uskollisesti sen, mikä on meidän vallassamme.
KOLMAS SYY: Täytyy muistaa, että Venäjä ei ole yhtenäinen yhden kansan ja yhden kielen alue. Todellisuudessa täällä on valtava määrä eri kansoja ja kieliä. Venäjä on virallinen kieli koko federaatiossa, mutta alueellisesti on noin 35 muutakin virallista kieltä. Näillä kansoilla on kaikilla oma identiteettinsä. Jos lähdemme täältä, emme hylkää vain slaavilaisia venäläisiä, vaan samalla kaikki nämä muutkin kansat. Myös inkeriläiset sisaremme ja veljemme.
Täällä on myös ilmassa ollut ajatus siitä, että lähtö Venäjältä ei niinkään liity turvallisuuteen, vaan kyse on enemmän mielenosoituksesta tämän maan toimia kohtaan. Nyt oltaisiin ajan hermolla, jos siirrettäisiin kaikki voimat tukemaan nimenomaan kriisialuetta. Työn kannattajia ja rahoitusta sinne olisi varmasti myös helpompi löytää kuin työlle täällä. Olisiko se kuitenkaan oikea päätös? Mitä hyvää me siis teemme silloin, jos rakastamme vain niitä, jotka rakastavat meitä? (Matt. 5: 43-48)
Meitä ei ole lähetetty ajamaan minkäänlaista poliittista agendaa, vaan edistämään Jumalan valtakunnan asiaa. Meidän tehtävämme ei ole etsiä syyllisiä, vaan olla sekä syyttömien että syyllisten rinnalla. Emmekö me Jumalan edessä kuitenkin ole kaikki perimmältään syyllisiä?
Juuri eräs pastoreistamme sanoi ajattelevansa, että koska kuolemakin on meille vain siirtymistä uuteen, parempaan todellisuuteen, miksi siis pelätä sitä vaikeiden aikojen koittaessa. ’Elämä on meille Kristus ja kuolema on voitto.’”
