Kirjoittanut
Tarinapappi, ikonitohtori, isä- ja aviomies.Laatuanimaatioistaan tunnettu Pixar on hurmaantunut tuonpuoleisesta. Coco (2017) seikkaili haudantakaisessa luurankomaailmassa. Taikuus kutsui kuolleet takaisin elämään Onwardin (2020) fantasiamaassa. Rajan toiselle puolelle humpsahtaa myös studion uusin elokuva Soul – Sielun syövereissä.
Soul ilmestyi koronan takia suoraan Disney+ kanavalle joulupäivänä. Elokuvaa on kutsuttu joulun ihmeeksi. Jouluhan on lastenohjelmien aikaa. Tässä onkin nyt digiajan jatkumo Samu Sirkan joulutervehdykselle (1958) ja Lumiukolle (1982), vaikka kyseessä ei jouluelokuva olekaan.
Soul kertoo läpimurtonsa kynnyksellä liitelevästä jazz-muusikosta, joka kuolee ennen aikojaan. Tuonpuoleisessa – tai tarkemmin sanottuna esipuoleisessa – ystävämme sielu yrittää päästä takaisin elämään ja keikalle syntymättömän ongelmasielun avustuksella.
Hengellisesti Soul on sekava pettymys. Jumalaa ei mainita ja enkelien paikalla on kubistinen tekoäly. Sielujen esipuoleinen muistuttaa Shigeru Miyamoton Nintendo-pelejä, eikä yhteys maailmojen välillä toimi rukouksen vaan luovuuden ja astraalihörhöilyn kautta. Sitä paitsi jo Konstantinopolin toinen kirkolliskokous tuomitsi käsityksen sielujen ennalta olemisesta vuonna 553.
Siis ei jatkoon?
Aikamme uushengellisyys tuntee näyn tunnelista, jonka päässä loistaa valo. Kuva esiintyi jo Hieronymos Boschin maalauksessa 1500-luvulla. Soul visioi samanlaisen rajasiirtymän ja jättää taivaan suureksi tuntemattomaksi. Näin esipuoleinen toimii dramaattisena toiseutena, mikä mahdollistaa elämän merkityksen pohtimisen.
Jazz-musiikki on kuulemma paljolti inspiraatiota. Kun elokuva selittää, että luovuus on tila, missä henkinen ja aineellinen kohtaavat, katsoja nyökkää tyytyväisenä. Soul on Pixar-porukan luovaa leikittelyä ja ilottelua, inspiroitu näky maailmasta, elämästä ja ihmisyydestä, joka toimii taiteen ja teknologian yhteensovituksena.
Soul julistaa ikivanhaa ja ajatonta sanomaa elämänilosta, johon kuolemattomat haluavat päästä luomaan edes silmäyksen. Elokuva onkin sukua klassikolle Wings of Desire (1987), missä enkelit tarkkailevat 2. maailmansodan runtelemaa Berliiniä. Yksi enkeleistä rakastuu kauniiseen trapetsitaiteilijaan ja muuttuu ihmiseksi. Tämä on toisinto kreikkalaisesta myytistä, missä rakkaudenjumala Eros ihastuu kauniiseen kuolevaiseen Psykheen. Myyteistä riisutun taiteen tehtävä on edelleen sama: elämän lumouksen osoittaminen.
Kristitty hurmaantuu elämän kauneudesta ja ihmeellisyydestä aivan luonnostaan. Isämme on luonut ihanan maailman, josta saamme iloita ja nauttia jokaisella aistillamme. Luomisen hyvyyden ja elämän mielekkyyden tasolla avautuu dialogi ja yhteisymmärrys aikamme ihmisten ja taideteoksien kanssa.
Soul valottaa maailman varjopuolta psykologisiin ongelmiin käpertyneinä otuksina, jotka ovat haudanneet talenttinsa maahan. Kristinuskon vastaus elämän merkityksettömyyteen ei ole vain ihmisen ylevä kohoaminen luovuuden sfääreihin, vaan Jumalan alentuminen Betlehemin seimeen. Todeksi tullut myytti kertoo Jumalasta, joka rakasti maailmaa ja meitä ihmisiä niin paljon, että syntyi itse ihmiseksi ja osoitti omasta luopuvan rakkauden elämän tieksi.
Elokuvassa yksi kämmenelle pudonnut kuusen siemen onnistuu karkottamaan painajaiset pois. Jumala totisesti on yksityiskohdissa. Parasta on kuitenkin Jumalan armo, joka kääntää pahan hyväksi, ruman kauniiksi ja merkityksettömän merkitykselliseksi.
Elämä on Jumalan improvisaatio.
Vastaavia pohdintoja löytyy Tuhkakeskiviikkoblogistani.
