Kirjoittanut
Kirjoittaja on hoitovapaalla oleva kahden lapsen äiti, jonka sydän sykkii lähetystyölle ja taiteelle.‘Joogaava kirkko’ otsikoi kolumninsa piispa Mari Leppänen Turun Sanomissa 21.4. Sukupolvikokemusta käsittelevässä tekstissään Leppänen pohtii milleniaalien hengellisiä tarpeita suorituskeskeisessä ja kiireisessä maailmassa.
“Älyllisen uskonnonharjoittamisen rinnalle kaivataan koko kehossa tuntuvaa hengellisyyttä. Meditaatio, jooga ja pyhiinvaellukset luonnossa tarjoavat siihen luontevan ympäristön, joka on nuoremmalle sukupolvelle tuttua,“ Leppänen kirjoittaa.
Leppäsen tekstin kanssa dialogiin heittäytyvässä blogissaan (julkaistu Seurakuntalaisessa 28.4.) Timi Korhonen puolestaan kysyy, miten jooga ja kirkko liittyvät toisiinsa ja herättelee perustelemaan, miksi kirkossa harjoitettavaa joogaa pitäisi suosia tai vastustaa. “Mikäli jooga aikaansaa hyvää hedelmää, tuskinpa kellään on sitä mitään vastaan”, Korhonen arvioi.
Jooga-aiheen parissa pyörähdetään myös Kirkko ja Kaupunki -lehden 11.5. ilmestyneessä numerossa. “Säännöllisestä joogaharjoituksesta muodostuu elämää ylläpitävä punainen lanka”, pappi ja joogaohjaaja Heli Harjunpää toteaa Kata-Riina Heinonen-Tricaricon artikkelissa. Tekstissä jooga tarjoillaan lukijalle kehon, mielen ja hengen yhteyden tasapainoa edistävänä harjoituksena, musiikin kaltaisena tuhansia vuosia vanhana kansanperinteenä, “jota on harjoitettu osana monia kulttuureita, uskontoja ja maailmankatsomuksia”. Harjunpään mukaan “kuten musiikki myös jooga on ihmiselle luontainen tapa olla ja ilmaista itseään tässä maailmassa sekä hoitaa hyvinvointiaan ja löytää uusia asioita itsestä ja elämästä.” Artikkelissa sivuutetaan hippiliikkeen ja itämaisen filosofian nousu lännessä 1960-luvulla ja esitetään, että teologi Elvi Saaren Suomeen tuoman lajin juuret ovat “vahvasti kristillisyydessä”, koska 60-luvulla Suomi oli vielä “hyvin kristillinen maa”. Narratiivi eroaa voimakkaasti esimerkiksi Timo Eskolan blogissaan avaamista joogan taustoista.
Jooga näyttää olevan taas pinnalla kirkkopiireissä. Lajia aiemmin intohimoisesti harrastaneena nuorena naisena haluan osallistua keskusteluun kertomalla oman tarinani siitä, kuinka päädyin joogan otteesta Jeesuksen yhteyteen ja mitä ongelmia näen joogassa yleensä sekä sen tuomisesta kirkon piiriin.
Niin, millaista olikaan omalla kohdallani joogan hedelmä?
Joogan imuun
Aloitin joogaharrastuksen teini-ikäisenä hatha-joogan muodossa. Innokkaana liikkujana vaihdoin pian hathaa fyysisempään astanga-joogaan, jota jatkoin ohjatusti sekä myöhemmin omatoimisesti usean vuoden ajan 23-vuoden ikään saakka. Aloitin joogan alun perin kaverini kanssa vailla merkittäviä ennakko-odotuksia, mutta ihastuin pian joogan kokonaisvaltaisuuteen ja käytännöllisyyteen fyysis-hengellisenä harjoituksena. Koin siinä löytäneeni itselleni sopivan hengellisyyden muodon, jossa tein jotain konkreettista ja hyvän tuntuista ruumiillani ammentaessani samalla elämääni näköalaa joogaan kytkeytyvästä maailmankuvasta.
Kastettuna, lapsena silloin tällöin kirkossa käyneenä ja myöhemmin konfirmoituna en ollut koskaan oivaltanut, miten voisin itse harjoittaa hengellisyyttä kristittynä. Ajattelin, että pappien tehtävänä on harjoittaminen ja että kirkon rivijäsenenä osani oli olla passiivisena vastaanottajana. Tämä ei kuitenkaan tuntunut tyydyttävän hengellisiä tarpeitani. En juuri tuntenut uskovia nuoria – sen sijaan jaoin itämaiseen filosofiaan ja new ageen kallelleen kierähtäneen katsomukseni lähimpien ystävieni kanssa.
Aloitettuani korkeakouluopinnot olin jo ehtinyt rakastua joogafilosofiaan siinä määrin, että kutsuin sitä käsittelevää Donna Fahrin kirjaa “raamatukseni”. Vanhaa rippiraamattuani en toki ollut heittänyt pois, ja jatkoin yhä kirkon jäsenenä toisin kuin muutama läheiseni, jotka taisivat olla maailmankuvansa suhteen itseäni johdonmukaisempia. Muutaman vuoden päästä aloitin myös meditaation Helsinki Zen centerissä.
Hengellinen mix
Maailmankuvani oli eri aineksista räätälöity cocktail, jonka oppia ja sisältöä mikään yksittäinen auktoriteetti ei määrännyt. Uskoin muun muassa, että tapani hahmottaa todellisuutta oli harhaanjohtavaa ja äkilliset tunnereaktioni siihen haitallisia, ja että pääsisin molemmista irti hengitys hengitykseltä ja asana asanalta. Pyrin joogan avulla laskemaan irti sisintäni puristavista sidoksista, luottamaan sisäiseen valooni ja heittäytymään universumin kannateltavaksi. Samalla tunnustauduin mutkattomasti kristityksi, sillä uskoin edelleen Isään Jumalaan, tosin samalla olin tietämätön Raamatun sisällöstä, laista ja evankeliumista. Minulle oli vierasta se, että Jeesus on ainut tie Isän luokse, enkä tuntenut Jumalan pyhyyttä ja Pyhää Henkeä. Vaikka rukoilin iltarukoukseni ja saatoin pyytää Jumalalta johdatusta elämääni, uskoin että henkilökohtainen vapaus sekä erilaiset kokemukset olivat elämässä tärkeintä.
Lukion lopulla ja parikymppisenä koin tarvitsevani päivittäistä joogaharjoittelua pysyäkseni psyykkisesti kasassa. Pyrin joogaamaan aamuisin kestääkseni itseäni ja kehoani sekä suitsimaan vanhaa tuttavaani ahdistuneisuutta, josta en muutoin kokenut saavani otetta. Jooga tuntui auttavan. Muistan esimerkiksi noin kuukauden pituisen työharjoittelujakson Indonesian maaseudulla, missä selvisin joogan avulla täysjärkisenä tiiviistä yhteisolosta usean huone- ja kämppäkaverin kanssa ympäristössä, jossa fyysistä liikuntaa ja omaa tilaa oli vaikeaa muuten saada. Naapurina oli tosin moskeija, josta kaikuvat rukouskutsut herättivät minut aina aamuöisin. Ne saivat minut pohtimaan levottomana, olivatko kaikki uskonnot todella samalla viivalla ja saattoiko ihminen valita minkä niistä tahansa ilman seurauksia. Mistä hengellisyydessä oikein oli kysymys?
Joogan tarjoamat hyödyt tuntuivat todellisilta siinä, missä niitä halusin mitata, mutta eivät onnistuneet kääntämään elämäni kokonaiskurssia hedelmälliseksi. Jooga ei tarjonnut minulle työkaluja eikä voimaa navigoida elämässäni niin, että olisin sen avulla voinut korjata hyvää satoa ihmissuhteissani ja itseni kanssa. Vapaudesta, jota tavoittelin tuli minulle haavoittava ansa, ja relativismi – ajattelu, ettei yhtä totuutta ole olemassa – tallasi jalkoihinsa myös käsityksen yleispätevästä elämän merkityksestä. Vapauden ja subjektiivisuuden hintana oli ahdistava merkityksettömyys.
23-vuotiaana koin ajautuneeni umpikujaan. Elämäni oli monella tapaa myllerryksessä, ja kaiken keskellä löysin itseni omaksikin yllätyksekseni yliopistokampuksellani toimivasta raamattupiiristä. Raamattu ja evankeliumi valloittivat sydäntäni, kun niitä elivät todeksi ja selittivät minulle niin piiriläiset kuin myös eräs kiinnostava ja sisäisesti ällistyttävän suoraselkäinen nuori mies. Useita kuukausia kestäneen prosessin seurauksena aloin tuntea yhä paremmin kristinuskon ydinsisältöjä. Niin kauan, kuin pysyttelin kiinni joogassa ja meditaatiossa en kuitenkaan hahmottanut Jeesusta ainoana tienä taivaaseen. Niinpä saatoin ongelmitta fiilistellä kirkossa ja seuraavaksi osallistua kundaliinijoogaretriitille.
Irti joogasta
Uskonasioiden vähitellen valjetessa minulle sain kehotuksia luopua joogasta. Koin tämän aluksi provosoivana enkä halunnut taipua, sillä pidin joogan antia elämässäni merkittävänä. Mietin, mitä tapahtuisi persoonalleni, hyvän olon tunteilleni, ulkonäölleni tai esimerkiksi reistailevalle selälleni, jos lopettaisin. Joogan ansiosta minulle oli kehittynyt erinomainen ryhti, josta sain usein positiivista huomiota. En myöskään halunnut ahdasmieliseksi konservatiiviksi. Lopulta taivuin ja lopetin joogaamisen, vaikken aluksi kokonaan käsittänytkään, miksi tämä oli niin tärkeää. Samoihin aikoihin luovuin kotiani koristaneista buddha-patsaista. Jukka Norvannon Raamattu kannesta kanteen -opetusten avulla selätin myös Raamattu-kriisini ja pääsin selvyyteen Ison Kirjan arvovallasta ja erityisyydestä uskaltaen alkaa kokonaan nojata sen viitoittamaan Jeesukseen. Uskon hyppy sai identiteetilleni aikaan rajun pyörremyrskyn, mutta valinta on ollut elämäni paras.
Nyt yli vuosikymmentä myöhemmin en ole enää vuosiin kokenut tarvetta joogaamiselle, enkä suosittele sitä muillekaan. Omaa kokemustani vasten näen joogaharjoituksen fyysisesti ja henkisesti koukuttavana Troijan hevosena, jonka mukana relativismi sekä synkretismi eli uskontojen sekoittuminen hiipivät elämään elleivät ole sitä jo vallanneet. Jooga on liukumäki new ageen, joka on kauniiksi puettua eksytystä. Se ei omalla kohdallani edistänyt taisteluani syntiä vastaan, vaan harhautti minut siltä ainoalta tieltä, jota pitkin ihminen saa selkä suorana kulkea Vapahtajan kanssa ikuiseen elämään.
Kristillinen jooga?
Mutta entä kristillinen jooga? Lajia on puolustettu muun muassa vetoamalla joogan terveyshyötyihin ihmisen luotuisuuteen ja luonnolliseen teologiaan nojaten. Ajattelun mukaan Jumalan luomaa lahjaa ovat tarjolla olevat moninaiset keinot huolehtia ruumiistamme ja mielestämme, joten voimme käyttää hyväksemme myös muiden uskontojen vaikutuspiirissä kehitettyjä hyvinvoinnin välineitä irrotettuamme ne ensin pakanallisista juuristaan – jos sellaisia tunnistamme. Ongelmana on tässä kuitenkin, ettei joogaa nähdäkseni ole mahdollista tyhjentää tai irrottaa sen hengellisestä alkuperästään. Siksi niin kauan kuin kirkon piirissä harjoitetaan joogaa eikä esimerkiksi venyttelyä, kirkko välittää ympärilleen haitallisen viestin.
Ensinnäkin, joogan alkuperäinen tehtävä on rauhoittaa mieltä ja laajentaa ihmisen tietoisuutta niin, että tämän persoonan muuttumaton ydin voisi sulautua universaaliin jumaluuteen tai voimaan. Tätä kutsutaan valaistumiseksi. Jooga-asanat eli asennot yhdistettynä tietynlaiseen hengitykseen ja meditaatioon tukevat tätä tavoitetta ja ovat siten osana epäjumalanpalvelusta. Jokaisella asanalla on hengellinen merkityksensä, ja monet näistä myös osana kristillistä joogaa käytettävistä asennoista viittaavat alunperin hindujumaliin ja -taruihin. Kristillisen joogan vastustamisen perusteena on siten usein tahto suojata ihmistä joogan taustalla vaikuttavilta voimilta ja valloilta, joille ihmisen uskotaan tekevän itsestään alttiin asanaharjoitusten myötä.
Toisekseen, jos esimerkiksi utelias kirkkojoogan kävijä hankkii käsiinsä joogaa käsittelevää kirjallisuutta tai alkaa kuunnella aiheesta podcasteja, näiden sisällöt todennäköisesti kumoavat kirkkojoogan kristillisen annin tai vähintään pitävät yllä joogaajan hengellistä limboa kahden eri keskenään ristiriitaisen hengellisyyden välillä. Kristillisen mausteen liimaaminen hindulais-buddhalaisen sisällön päälle joogaharjoituksessa viestii mielestäni, että kristinusko on vain yksi monista vaihtoehtoisista valinnoista uskonnollisilla nyyttikesteillä.
Kolmannekseen, joogaa ei voi perustella Raamatulla eikä kristillisellä traditiolla. Sen sijaan rukousyhteys Jumalaan, paasto ja pyhien kirjoitusten tutkiminen sekä uskovien yhteys ehtoollisen lisäksi ovat kastetun kristityn hengellistä ruokaa rakkauden tekojen rinnalla. Jooga-elämäntapaan kuuluvan meditaation itämainen tavoite, mielen tyhjentyminen, eroaa kristilliseen perinteeseen kuuluvasta raamatuntekstien “meditoimisesta”, jossa mieli pyritään täyttämään Jumalan sanalla.
Pieni osa minua haluaisi pitää mahdollisena, että kristillinen jooga voisi kaikesta tästä huolimatta olla omantunnon kysymys. Silti kielteinen näyttö on kattavaa, enkä tunnista joogaa osaksi klassista kristinuskoa. En tarvitse kristillistä joogaa elämääni. Liikunnan tarpeeni täyttyy monenlaisesta muusta fyysisestä aktiivisuudesta, ja hengellinen elämäni on antoisaa Raamatun, rukouksen ja seurakuntayhteyden äärellä. Nämä voi vieläpä yhdistääkin: usein olen kuunnellut Raamattua – tai kristillisiä podcasteja – kuntosalilla ja rukoillut kävelylenkillä, yksin ja yhdessä.
Uskoontulo ei ole vapauttanut minua kaikista taakoistani, mutta monenlaista tukea on saatavilla joogastudioiden ja new age -kuvioiden ulkopuolelta. Jeesuksen seuraaminen itsessään myös hiljentää mielen kaaosta, kun elämän prioriteetit selkeytyvät ja oma arvo ja elämän tarkoitus eivät enää riipu suorittamisesta raamatullisen maailmankuvan sisäistämisen myötä. Herran edessä hiljentymisestä on avautunut ihana keidas, jonne hakeudun päivittäin. Missään en ollut kokenut jooginelämäni aikana vastaavaa rauhaa ja levollisuutta kuin nyt koen Pyhän Hengen läsnäolossa, Raamattu kädessä ja sydän rukouksessa.
Olen tietoinen, että milleniaalit – kuten monet muutkin – kuitenkin kokevat tarvitsevansa joogaa ja meditaatiota kuten itsekin aikoinaan. Mitä kirkon siis pitäisi tehdä? Omaan kokemukseeni nojaten välttelisin ajan henkeen heittäytymistä suosien sen sijaan opillista selkeyttä kirkon tarjoamassa toiminnassa. Tämä edistäisi hengellisten etsijöiden ja taivaallisen rauhan janoajien askeleita Jeesuksen yhteyteen. Sisäänheittona kristinuskoon toimisi mielestäni joogatunteja paremmin esimerkiksi Alfa-kurssi, apologiaillat tai esimerkiksi kristillinen urheilu-, musiikki- tai taidetapahtuma. Joka on jo löytänyt Jeesuksen voi puolestaan iloita aarteestaan ja pyrkiä omalla toiminnallaan olemaan esimerkkinä hengellisen elämän hoitamisesta raamatullisin keinoin. Näin emme saata ketään hämmennykseen tai harhaan.
