Kirjoittanut
Olen saanut paljon kiitosta ja monia moitteita lähetysjuhlilla pitämästäni raamattutunnista. Molemmat ovat tärkeitä. Pysyy jotenkin balanssissa. Kiitos ilahduttaa ja rohkaisee. Moitteet kismittävät. Silti ne ovat tarpeellisia. On nimittäin pieni mahdollisuus, että olen väärässä. Siksi jokainen kriittinen palaute pitää ottaa vakavasti ja sen valossa on tutkisteltava itseään ja opetustaan.
Kiitoksien antajat iloitsivat siitä, että rohkaisin eri tavoin ajattelevia kristittyjä keskinäiseen rakkauteen. Ajattelin, että tämä olisi raamatullista. Moittijat sanoivat, että minun olisi pitänyt julistaa homoavioliitto synniksi tilanteessa, jossa miesparia oltiin kohta siunaamassa lähetystyöhön.
Olin valmistanut raamattutuntini ennen tietoa edessä olevasta kohusta. Jumalalta viisautta kysellen olin päätynyt opettamaan uskon, rakkauden ja lähetyksen tärkeydestä. Kohusiunaus muutti kontekstin. Mietin, pitäisikö sanoma muuttaa. Eilen siis olin korostamassa kristittyjen keskinäistä rakkautta, mutta pitäisikö minun tänään olla jotain muuta mieltä? Saanko puhua sen, minkä ymmärsin saaneeni Jumalalta puhuttavaksi vai olisiko nyt mietittävä, onko kuulijoiden ja muuttuneen tilanteen vuoksi puhuttavakin toisin. Päätin julistaa sen, mitä olin valmistanut ja lisäsin puheeseen suruni uudesta ratkaisusta.
Ymmärrän kriitikkojen arvostelun. Oikeasta ja väärästä voi puhua monella eri tavalla. Olen vuosien varrella opettanut paljon profetoimisesta ja profetioiden arvioimisesta. Olen sanonut, että arvioimisessa tärkeimmät kriteerit ovat sanoman raamatullisuus ja siinä oleva rakkauden henki. Kitkerä tai paatoksellinen tuomion julistus ei tuota toivottua hedelmää. Rakkauden henki ei tarkoita lässyä kaiken hyväksymistä. Totuus voidaan sanoa tuomiten tai rakastaen. Se voidaan ilmaista suruna väärästä teosta tai sillä voidaan lyödä toisia päin kasvoja. Oma erinomaisuus ja oikeaoppisuus tulevat helposti korotetuiksi, kun ryhtyy toisten syntien tuomariksi.
Raamatusta löytyy paljon varoituksia harhaopeista ja väärästä elämästä. Yhtä lailla sieltä löytyy esimerkkejä ja kehotuksia sävyisään ja rakkaudelliseen kohtaamiseen. Paavalilla oli kipu sydämessä niistä, jotka vaeltavat väärää tietä. Samalla hän meinasi murskaantua oman heikkoutensa alle. Jumalan lain läpivalaisun edessä on vain syntisiä ihmisiä. Jos oma syntisyys raapii sisintä ja oman kilvoituksen kehnous vie kyselemään, vieläkö armo minulle riittää, ei toista voi ojentaa kovin pystyssä päin. Sitä ei tehdä huutelemalla eikä banderollein vaan kipein sydämin. Jeesuksesta on joskus sanottu, että haavoitetulla kädellä ei voi kovasti lyödä.
On täysin mahdollista, että sanoin raamattutunnissani jotain väärin tai jätin sanomatta sellaista, mitä olisi pitänyt sanoa. Voisin kuitenkin haastaa kriitikkoni kertomaan, mikä osa puheesta oli Raamatun vastaista ja mikä rakkaudetonta. Saarnasin kyllä aika kovaa lakiakin, kun moitin uskovaisia huonoista keskinäisistä väleistä ja rakkaudettomasta suhtautumisesta eri tavoin ajatteleviin. Ehkä tämä osui johonkuhun, jolle syntyi tarve ryhtyä vastahyökkäykseen ja osoittaa minut vääräksi profeetaksi. En tiedä, tekikö kukaan parannusta.
Olemme vaillinaisia Sanan selittäjiä ja vajavaisia Sanan kuulijoita – ja hitaita parannuksen tekemiseen kaikki tyynni. Siksi tarvitsemme toisiamme sekä ojentajina että rohkaisijoina. Luulen edelleen, että rohkaisupuolessa olisi enemmän parantamisen varaa. Se loisi kristittyjen välille sellaista yhteyttä, josta maailma tunnistaisi meidät Jeesuksen seuraajaksi.
Niitä varten jotka eivät tiedä, mistä nyt on puhe, kerron, että raamattutuntini on luettavissa osoitteessa www.eerojunkkaala.net ja siitä käytyä keskustelua löytyy Seurakuntalaisen sivuilta.
Kuuntele Eero Junkkaalan Lähetysjuhlilla pitämä puhe
