Pyhä Henki palaa luterilaisuuteen

Kun puhumme Pyhän Kolminaisuuden kolmannesta persoonasta Pyhästä Hengestä, usein tulevat mieleen Hengen antamat armolahjat, karismaattisuus ja helluntailaisuus. Luterilaisuudessa Pyhästä Hengestä on perinteisesti puhuttu aika varovaisesti. On pelätty, että Hengen liiallinen korostus johtaa hurmahenkisyyteen ja hämärtää uskomme Kristus-keskeisyyttä.

Nyt tilanne on muuttumassa. Olemme oivaltaneet, että kun puhumme Kristuksesta ja hänen pelastava työstään, joudumme väistämättä puhumaan myös Pyhästä Hengestä. Tämä ei ole vain jokin marginaalinen lisuke Kristus-puheeseen, vaan Kristuksen persoonan ja työn ymmärtäminen edellyttää vahvaa pneumatologiaa eli oppia Pyhästä Hengestä.

Heprean sana Messias, kreikaksi Kristus, tarkoittaa Pyhällä Hengellä voideltua henkilöä. Ilman Pyhää Henkeä Jeesus Nasaretilainen olisi tavallinen syntinen ihminen. Jeesus sai ihmisyytensä äidiltään Marialta ja jumaluutensa Isänsä Pyhältä Hengeltä. Kaikki, mitä Jeesus sanoi tai teki, tapahtui Pyhän Hengen vaikutuksesta. Lopulta Isä herätti Jeesuksen kuolleista Pyhän Henkensä voimalla (Room. 1:4 ja 8:11).

Uskonpuhdistaja Martti Luther opettaa, että Luoja puhalsi oman eläväksi tekevän Henkensä ihmiseen jo luomisen hetkellä (1. Moos. 2:7). Juuri tämä teki ihmisestä ”Jumalan kuvan”: Ihminen tuntee Luojansa, rakastaa häntä ja elää intiimissä suhteessa Luojaansa, jonka Henki asuu ihmisen sisimmässä. Niin kauan kuin Luojan Henki asui ihmisessä, ihminen oli ikuisuusolento, koska hänessä asuva Pyhä Henki on kuolematon.

Lutherin mukaan ihminen menetti Pyhän Hengen ja siten myös läheisen Jumala-yhteyden, kun hän lakkasi rakastamasta Luojaansa. Hän ”ei enää halunnut, että Jumala on Jumala”, vaan jokin muu on hänen jumalansa. Rakkaus omaan itseen ja tähän maailmaan tuhosi yhteyden Luojaan. Ihminen ei enää rakastanut koko sydämestään Luojaansa vaan itseään, himojaan, tämän maailman kunniaa, valtaa, omaisuutta jne.

Tapahtuu Luojan Hengen paluu ihmisen salattuun sisimpään.

Pelastus merkitsee menetetyn intiimin Jumala-yhteyden palauttamista. Lutherin sekä hänen oppi-isiensä apostoli Paavalin ja kirkkoisä Augustinuksen armo-opissa on kolme pääkohtaa.

Ensinnäkin, paluu menetettyyn Jumala-yhteyteen tulee mahdolliseksi, kun Pyhä Henki herättää Jumalasta pois kääntyneen syntisen ikävöimään elämänsä Antajaa ja Ylläpitäjää. Jumalan sanaa käyttäen Pyhä Henki luo synnintunnon ja katumuksen, armon tarpeen. Syntyy ikävä kohti Vapahtajaa, Armahtajaa.

Hengen vaikutuksesta syntyy vähitellen usko ja luottamus Vapahtajaan. ”Yksin uskosta” -periaate toteutuu siten, että Pyhä Henki Jumalan sanaa käyttäen saa aikaan kääntymyksen ja luo uskon. Usko ei ole ihmispsyyken tuotos (1. Kor. 12:3).

Toiseksi, vanhurskauttaminen eli Jumalan lapseksi ottaminen merkitsee yhtäältä Jeesuksen ristin sovintouhriin perustuvaa syntien anteeksi julistamista ja anteeksi uskomista. Mutta samanaikaisesti vanhurskauttaminen merkitsee myös yhtymystä Kristukseen Pyhässä Hengessä. Vapahtaja ei lähetä meille armoaan jostain etäältä, vaan lahja ja Lahjoittaja käyvät taloksi syntiseen samanaikaisesti.

Tapahtuu kahden persoonan yhtymys: Kristus ja minä olemme yhtä Pyhässä Hengessä. Pyhässä Hengessä ihminen tulee osalliseksi Kristuksen elämästä, rakkaudesta, pyhyydestä ja kuolemattomuudesta. Yhteytemme Vapahtajaan on samanaikaisesti sekä uskon suhde että rakkaussuhde. Näin tapahtuu Luojan Hengen paluu ihmisen salattuun sisimpään (Room. 8:9-11).

Kolmanneksi, Jumalan lapseksi otetun syntisen koko elämä merkitsee kutsumusta kasvuun rakastamisen kyvyssä. Tätä tarkoittaa pyhitys. Jumalallinen rakkaus eli Pyhä Henki on vuodatettu sydämiimme (Room. 5:5). Jumalan Henki lisää kristityn kykyä rakastaa Jumalaa, lähimmäisiä, koko luomakuntaa – jopa vihollista.

Uskonpuhdistaja opettaa: Kristitty on ”samanaikaisesti vanhurskas ja syntinen”. Meissä asuu edelleen peto, turmeltuneisuus.  Peto ei poistu, mutta Kristuksen Henki voi kontrolloida petoa ja laittaa sen häkkiin, ettei se pääse riehumaan.

Kristityn elämä on kutsumus alati uudelleen ”täyttyä Pyhällä Hengellä” eli rakkauden Hengellä. Kristuksen Henki lahjoittaa meille hyvät tekomme. Ei siis vain vanhurskauttaminen vaan myös pyhitys, kasvu rakkaudessa, on lahjaa ”yksin armosta” (Ef. 5:18-20 ja  Gal. 5:13-25).

Lopputulemana näemme, että Paavalin, Augustinuksen ja Lutherin armo-opissa Kristuksen rinnalla Pyhä Henki on aivan keskeinen. ”Yksin armosta” -periaatetta ei voi käsittää ilman Pyhän Hengen vaikutusta. Henki on samaa kuin ristinnaulitun ja ylösnousseen Vapahtajan reaalinen ja vaikuttava läsnäolo meissä tässä ja nyt.

Tästä kaikesta puhun enemmän uudessa kirjassani Miten uskoa kun ei voi uskoa? Martti Lutherin ja Erasmuksen väittely ihmisen vapauden rajoista.

Kuuntele Miikka Ruokasen Päivän blogit Dei Plussasta.