Pyhä huolettomuus

Ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden, totesi Ahti Karjalainen aikoinaan. Millaisia näkymiä Jumalan sana avaa yksittäisen ihmisen tai tämän sinisen planeettamme tulevaisuuteen?

Jeesus opetti omilleen pyhää huolettomuutta. Murehtiminen ei Herramme mukaan pidennä ikää eikä taita huolia. Sillä aina on totta, että hiuskarvakaan ei taitu päästämme eikä pieninkään lintu putoa maahan Taivaallisen Isän tietämättä. Kun kerran Isä pitää huolta kedon kuihtuvista kukkasista ja pikkulinnuista, huolehtii hän toki omistaan.

Huolenpito ei tarkoita kärsimyksen välttämistä tai kuoleman kiertämistä. Se on ennen kaikkea läsnäolon lupaus. Vakuutus, että Herra on kaikessa kanssamme ja koetulle on kerran avautuva selityksensä. Huolenpito oli totta, kun veljet heittivät Joosefin kaivoon ja myivät orjaksi karavaaniin. Se oli totta, kun Johannes Kastajan, ihmisistä suurimman, pään hinnaksi riitti vaivainen tanssi. Ja vielä silloinkin, kun Jeesus rukoili kärsimyksen maljan ohi menemistä Getsemanen puutarhassa. Heprealaiskirje kertoo, että hänen rukouksensa kuultiin, ”koska hän taipui Jumalan tahtoon” – ja tie ristin kärsimykseen alkoi (Hepr. 5:7). Kaikessa oli läsnä Jumalan johdatus, varjelus ja siunaus, silmille havaitsematon.

Jumala on läsnä murheen päivinä, kuukausina ja vuosina, joiden tulemista ei koskaan itselleen tai läheisilleen toivonut. Uskon salaisuus on, että näistä syvyyksistä nostetaan elämän suurimmat aarteet, jotka jäisivät löytämättä ilman selittämätöntä. Saamme laskea Jeesuksen huoleksi kaikki murheemme, sairautemme, kipumme ja syntimme. Hän kantaa meidät kotiin huolinemme ja antaa syntimme anteeksi nimensä tähden.

Tämän maailman tulevaisuudesta Raamattu ei opeta kovin yksityiskohtaisesti, mutta päälinjat ovat selkeät. Ihmiskuntaa kehotetaan viljelemään ja varjelemaan maailmaa. Mutta maanpäällistä paratiisia ei nykyiselle Tellukselle ole luvattu. Päinvastoin, lopun lähestyessä maailmanlaajat katastrofit lisääntyvät: sodat, kulkutaudit ja ekokatastrofit saasteineen, jotka tuhoavat sinistä planeettaamme. Myös kristittyjen vainot ja ahdistukset lisääntyvät ennen Herramme paluuta. Mitään utopioita Raamattu ei siis elättele eikä kristillisen kirkonkaan pidä niihin langeta. Raamattu ei kerro lopun tapahtumista pelotellakseen, vaan siksi, että kun me näemme näiden tapahtuvan, voisimme nostaa päämme, sillä vapautuksen aika on lähellä. Ahdingot ovat vain synnytystuskia, joita ei enää muisteta, kun lapsi on syntynyt.

Taivas tulee olemaan konkreettista elämää, tapahtumia, olentoja, laulua ja liikettä. Taivas on enemmän kuin suurinkaan maanpäällinen rikkaus, onni, kauneus, tai mitä hyvää ikinä voimme kuvitella. Raamattu käyttää erityisesti kahdenlaisia taivaskuvia: toinen on jumalanpalvelus ja toinen luonto loistavimmillaan. Tämäkään ei liene sattumaa. Jumalanpalvelus, ehtoollinen, jossa me olemme hänessä ja hän meissä tai luonnon kauneus ja ihmeellisyys, niissä on parhaimmillaan taivaan esimakua. Mutta Raamattu sanoo myös, että taivaaseen ”tuodaan kaikkien kansojen kalleudet ja ihanuudet” (Ilm. 21:26). Siis kaikki se paras, mitä me olemme kohdanneet maanpäällä vaikka musiikin, runon, taiteen, maisemien, kokemusten tai elämäntapojen kautta tulee kohtaamaan meidät täydellisenä taivaassa.

Siksi: ”Älä pelkää, pieni laumani. Teidän Isänne on päättänyt antaa teille valtakunnan” (Luuk. 12:32).