Kirjoittanut
Kirjailija-luennoitsija, jonka sydän sykkii evankeliumille, parisuhteelle ja isovanhemmuudelle.Ryhmämatkalla saa vapautua vastuusta. Näin koin lokakuun radio Dein ja Kirsi Rostamon johtamalla Rooma-Assisi-matkalla. Tunne oli lähes epätodellinen vedettyämme aiemmin mieheni kanssa kymmeniä reissuja sinne ja tänne. Oli rentouttavaa kulkea toisten perässä, mietiskellä ja katsella mitä halusi. Jäädä pizzalle, jos teki mieli. Samalla kuitenkin katselin tovereitani ’sillä silmällä’ eli mitähän sinulle kuuluu, kuka oikeastaan olet, entä tarinasi perusvire näissä maisemissa. Ihmisrakkaus katsoo ja haluaa ymmärtää kanssakulkijaa, vaikka olisikin lomalla. Suru toisen silmissä sai muistamaan häntä rukouksin. Salaisia pyhiä kohtaamisia ei voi koskaan onneksi välttää!
Kyllä Rooma häikäisee, koskettaa, uuvuttaa, hämmentää ja vähän lähtiessä harmittaakin. Niin paljon jäi näkemättä, niin monta maalausta ja patsasta tuli ohitettua. Colosseumin kohdalla mielikuvitukseni alkoi laukata jo niin lujaa, että peitsien räiske, kuolevien eläinten ja ihmisten huudot alkoivat jo tuntua tosilta korvissani. Onneksi paavin puhe kosketti, hänen uskon salaisuuden ytimeen kantava viestinsä loi jälleen sillan heidän ja meidän välille, sovinnon sillan, joka kestää erilaiset näkökannat, vuosisadat ja ajan tuulet.
Sittenkin koskettavinta Roomassa oli kokea erityinen rukousilta. Matkanjohtajamme Arto Antturi johdatti meidät Sant’Egidio kirkoon, johon kokoontu joka päivä suuri joukko eri yhteiskuntaluokista tulevia vapaaehtoisia. 1968 Andrea Riccardin perustama yhteisö palvelee kaikkein köyhimpiä, Aids ja Hiv- potilaita, leskiä, yksinäisiä maahanmuuttajia, kodittomia, henkisesti ja ruumiillisesti vammaisia, huumenuoria, sodan uhreja, vankeja…Toiminta on levinnyt jo 70 maahan, se perustuu rukoukseen, heikkojen palveluun ja rauhan asiaan. Illassa soi kaunis musiikki, pappi johdatteli raamatunlausein ja rukousta jatkettiin tunnin verran. Osallistujat olivat tosissaan, kohtasivat toisensa rakkaudella ja jakoivat yhteisen työkutsun.
Vanhemmat kuiskuttelivat lempeästi lastensa korviin, silittivät hiuksia ja antoivat heidän nojata kainalossa tyynesti.
Omassa maassamme on myös monia rukousryhmiä ja vapaaehtoisia auttajia. Kirkkomme on siitä vahva ja juureva. Mutta jotain tämäntapaista voimakkaampaa vaikuttamista voisi lisätä meilläkin. Päivittäinen yhteinen hetki niille, joille aika sopii. Kohtaaminen, Jumalan sana, rukous ja valmius auttamiseen. Siinä on kristityn merkityksellisen elämän salaisuus. Antaessaan saa.
Mutta Rooman jälkeen meitä odotti Assisi ja hyvä niin. Sieluun tuli enemmän tilaa jo pelkän maiseman ja vaatimattomien pyhien paikkojen ansiosta. Oli tunne, että jollain tavalla olen tullut kotiin, omieni pariin. Fransiscus Assisilaisen elämäntarina, köyhyys, palvelutyö, yksinkertaiset kiviportaat ja hautaholvi alkoivat elää vahvemmin kuin Pietarin aukion ja kirkon elämykset.
Fransiskaanimunkkien vaatimattomat asut ja lempeät hymyt veivät ajatukset 1200-luvulle sen ajan köyhien ja rikkaiden ristiriitoihin. Yhden nuoren miehen kutsumus ja rohkeus heittäytyä köyhyyteen toisten palvelijaksi, pakotti meikäläisen istumaan pitkään holvien hämärässä kaikkia aisteja ruokkivassa messussa. Sellaista, jota en koe omassa kotikirkossani, missä suomalainen jäyheys ja omanlainen messukaava välillä tuntuu tukkivan sielun kanavat. Lasten ja nuorten hiljaisuus, herkkä keskittyminen ja kunnioitus näkyi ja tuntui. Kännyköitä en nähnyt yhdenkään käsissä, vastarantaista ähinää ei kuulunut missään. Vanhemmat kuiskuttelivat lempeästi lastensa korviin, silittivät hiuksia ja antoivat heidän nojata kainalossa tyynesti.
Matkailu lähelle ja kauemmas avartaa aina, kun avaa sielunsa ja aistinsa oikeille asioille. Matkamuistoja parempia ovat tunnemuistot, uudet oivallukset omaan kristityn vaellukseen. Kaikki ei ole vielä tässä, on paljon opittavaa. Hyvä, jos voimme auttaa toisiamme rikkaampaan elämään.
