Kirjoittanut
Kirjoittaja on Kangasalan seurakuntapastori, joka pohtii mielellään kristittyjen erilaisuutta ja yhteyttä. Marko Sagulinin Päivän blogin kuulet Radio Deissä joka toinen maanantai kello 8.45. Aiheesta lisää: www.srk3.fi.Jumala on suuri. Vähän liian suuri. Itse asiassa Jumalaa miettiessä tulee välillä sellainen olo kuin olisi keskellä suurta väkijoukkoa. Kun yrittää kohteliaasti väistää vastaantulijaa, astuu vahingossa toisella puolella kävelevän ihmisen varpaille. Tutumpaa ilmaisua mukaillen voisi sanoa, että kun yrittää ylistää ja kumartaa Jumalaa siitä näkökulmasta, mikä itselle tuntuu olevan kaikkein tärkein, tulee samalla pyllistäneeksi hänelle jostain toisesta näkökulmasta.
Minä olen viettänyt paljon aikaa kristillistä oppia korostavissa ympyröissä, joten minulle on tuttua Jumalan kunnioittaminen Sanaa, tunnustusta ja puhdasta oppia kumartamalla. Muistankin hyvin, kuinka istuin palaverissa, jossa opilliset ihmiset keskustelivat karismaattisuudesta. Tilaisuudessa eräs pastori moitti, että karismaattiset ilmiöt ovat vain tunnehakuista kuohuntaa, joka ei tavoita kristillisen opin ydintä. Arvostamani kokouksen puheenjohtaja täräytti parhaan vastauksen, jonka hetkeen olen kuullut: ”Kuules nyt, on se melankoliakin tunne!”
Välillä karismaattisuutta voidaan aivan syystä moittia vääränlaisesta tunteiden suggeroimisesta ja hurmoksen tavoittelusta. Mutta onko toinen ääripää yhtään sen parempi? Teologian opiskelujeni aikana pidin harjoitusjumalanpalveluksen. Sain kriittistä palautetta siitä, että luin evankeliumitekstin liian eläytyen. Mummot voivat kuulemma järkyttyä. Sellainen vallattomuus sopii paremmin vaikkapa nuorten jumalanpalveluksiin. Jäin raapimaan päätäni: eikö Jumala ole myös tunteitten Jumala? Vai onko hän vain ajattelun ja ymmärryksen Jumala?
En tarkoita, että karismaattiset ihmiset tavoittaisivat totuuden yhtään sen paremmin. Siinä missä opilliset ihmiset pyllistävät Jumalastakin lähtöisin olevalle karismaattisuudelle, osaavat karismaatikot pistää vahingon kiertämään. Kun vanhaa autoa on huollettu vain rukouksella, niin kyllähän se jollain saarnamatkalla hajoaa. Aika usein niihin tilanteisiin löytyy joku käytännöllinen kristitty, joka päätä puistellen rientää apuun. Sääliksi käy tällaista auttajaa, jos kaikki kiitokset menevät Jumalalle siitä suuresta ihmeestä, joka tapahtui, vaikka syytä olisi vähintään avokätisesti palkita se ihminen, joka käytti Jumalalta saamiaan lahjoja taitavasti. Kun kumarretaan ihmeille, pyllistetään Jumalan luomille ihmisyyden lainalaisuuksille.
Kun minulla kerran on tällainen jokaiselle jotakin –päivä, niin ruoditaan nyt vielä ihmisläheisten ihmisten pyllistyksetkin. Kuuntelin kerran, kun eräs teologi innokkaasti selitti, että Jeesus olisi varmasti käyttänyt ruisleipää ja piimää ehtoollisaineina, jos olisi asunut Suomessa. Tuo teoreettinen pohdinta on muuttunut todelliseksi siellä, missä on pahoitettu mieltä, kun kirkko ei halua tukea paikallisia marjaviinien viljelijöitä tai käyttää paikallisen leipomon suosittua hapanleipää ehtoollispöydässä. Jeesus kuitenkin valitsi ehtoollisaineet tarkasti ja syvistä teologisista syistä. Jumalan luomalle ihmisyydelle kumarrettaessa näkyy iso takapuoli Jumalan määrittelemälle opillisuudelle.
Kaikkineen Jumala näyttää olevan joka puolella niin, että tekisi mieli vaan seistä asennossa tai käydä makuulle. Onko mitään hyötyä kumartaa, kun kuitenkin tulee se pyllistys samalla?
Ongelmaan on olemassa yksinkertainen ratkaisu, joka on yhtä aikaa helppo ja vaikea. Usko on näet joukkuelaji. Kun näet ihmisiä, jotka kumartavat Jumalalle mielestäsi ihan väärään suuntaan, toimi seuraavasti: Mene aivan heidän lähelleen. Laittakaa selät vastakkain ja kumartakaa yhtä aikaa. Silloin Jumalan kaikille puolille tulee kumarrettua, eikä pyllistys näy. Pylly vasten pyllyä – pump pump.
