Kirjoittanut
Kirjoittaja on Lähi-idän erikoistoimittaja, joka asuu Israelissa. Kankaan taustablogeihin ja kolumneihin sekä Radio Dein Israel -raportteihin voi tutustua www.kinnerettours.fi nettisivun linkeistä.
1990-luvun puolivälissä israelilaiset seurasivat tiiviisti ulkopolitiikkaansa. Maassa elettiin murrosvaiheita, kun palestiinalaisten johtaja Jasser Arafat ja Israelin pääministeri Jitzak Rabin olivat allekirjoittaneet Oslon puitesopimuksen. Samanaikaisesti rauhaa vastustavat voimat niin arabien kuin juutalaisten leireissä radikalisoituivat.
Juutalaisten ääri-ilmausten huipennuksena uskonnollinen lakitieteen opiskelija murhasi suuren rauhanjuhlan yhteydessä marraskuussa 1995 Rabinin. Kun itse uutisoin Suomeen tuota surullista draamaa, kerroin tunnetusta kansanlaulusta, josta tuli murhan symboli. Rabin lauloi tupakoinnin karhentamalla äänellään toivon laulua vain hetkeä ennen kuolemaansa.
Pohdiskelin tuota maallisen laulunikkarin tekstiä. Tuossa juutalaisessa Rauhanlaulussa oli yllättäviä yhtenevyyksiä muun muassa Jeesuksen vuorisaarnaan. Poliittinen murha kirvoitti Israelissa syvää itsetutkistelua ja monenlaisia tunteita; häpeää, suuttumusta, surua ja ikävä kyllä joidenkin mielissä myös iloa.
Viidessätoista vuodessa on ehtinyt tapahtua Israelin politiikassa paljon. Pääministerit ovat vaihtuneet, samoin johtoporras palestiinalaisleirissä. Orastaneita rauhanmahdollisuuksia on hukattu useita, Israelilaiset ja palestiinalaiset ovat molemmat ajautuneet uudelleen ja uudelleen pahoihin sisäisiin kiistoihin.
Kriisit tuottavat usein sovinnon puheita. Niin oli Rabinin murhan jälkeenkin. Myönteinen retoriikka oli hetken voitolla. Varsinkin kun ruma poliittinen kielenkäyttö oli aiheuttanut kansan riveissä aggressiivisuutta.
Pian Rabinin murhan jälkeen oikeisto-opposition johtajat pyrkivät häpeissään selittämään, etteivät he tukeneet niitä mielenosoittajia, jotka muun muassa syyttivät Rabinia ”Juutalaisten murhaajaksi” tai ”Kavaltajaksi” sekä vaativat häntä vastuuseen rauhanneuvotteluissa tekemistään kompromisseista.
Muutaman vuoden poliitikot jaksoivat muistuttaa, että kansankunnan täytyy löytää laaja yhteisymmärrys. He siteerasivat Rabinia, joka rauhanponnistelujen aikana mm. totesi, että Israel ei saa hyväksyä väkivaltaa; ei arabien ja juutalaisten välillä eikä juutalaisten ja juutalaisten välillä.
Rabinin murhan muistohetkiä pidettiin keskiviikkona 20.10. eri puolilla maata. Sellaisesta myös perhekuntani palasi juuri omassa asuinkylässämme. Juhlassa laulettiin ja muisteltiin kansallista johtajaa, joka aikoinaan jakoi Nobelin rauhanpalkinnon nykyisen presidentti Shimon Peresin sekä Arafatin kanssa.
Kun kirjoitin Suomeen tunnelmista 15 vuotta sitten, heti Rabinin kuoleman jälkeen, olivat mielessäni juutalaisten paljon varhaisemmat sisäpoliittiset kiistat. Kansalla oli raskas elämänvaihe, kun Rooman suurvalta miehitti silloista Israelia 2000 vuotta sitten.
Ulkoiset uhat ja aseelliset hyökkäykset olivat tuolloin arkipäivää, mutta yhtä paljon kansa kärsi sisäisistä erimielisyyksistä. Kun juutalainen nousi juutalaista vastaan, Rooman sotakoneistolla oli helppo työ vain viimeistellä vuonna 70 kansan keskinäinen taistelu, jossa kuoli satoja tuhansia ihmisiä. Ikään kuin hävityksen sinetiksi roomalaiset polttivat ja murskasivat maan tasalle juutalaisten uskonnollisen ja kansallisen ylpeyden, Jerusalemin temppelin.
Jos kansa pysyy epäyhtenäisenä, se on katastrofi. Jos traumasta otetaan opiksi, se jää juutalaisille vain vakavaksi muistutukseksi siitä, miten sisäinen väkivalta on yhteiskunnan järkyttävä vihollinen. Se antaa valtteja ulkoisille vihollisille. Uskon, että Israelia ympäröivät arabinaapurit eivät edes positiivisen rauhanprosessin aikana epäilisi käyttää juutalaisten sisäistä heikkoutta hyväkseen ja hyökätä maahan.
Tällaiset syvät traumat herättävät kansakunnassa hengellistä kyselyä. Se on näkynyt Israelissa myös viime vuosikymmenten muissa kriiseissä esimerkiksi Persianlahden kahden sodan aikana tai Libanonin ja Gazan sodissa.
Israelin Jeesukseen uskovat, messiaaniset pyrkivät osoittamaan pyyteetöntä rakkautta, johon ei missään tapauksessa kuulu väkivalta. Jeesuksen opetukset kertovat, että rakkaus ei tee lähimmäiselleen pahaa. Sama evankeliumin henki heijastuu myös Raamatun Vanhasta testamentista, vaikka Rabinin surmaaja selittikin tekonsa motiiviksi juutalaisen lain. Hänen mukaansa sellainen johtaja, joka luovuttaa osankaan Pyhästä maasta, ansaitsee kuoleman. Hän toteutti mielestään jumalallista oikeutta.
Jeesuksen hepreankielinen nimi Jeshua tarkoittaa pelastusta. Itse asiassa uskovien tehtävänä ei olekaan kauhistella näitä maailman hirmutekoja vaan kääntää järkytys rukoukseksi, joka muuttaa väkivallan asenteita ja jouduttaa Pelastuksen paluuta maailmaan. Todellinen Vuorisaarnan Rauhanruhtinas tuli kärsimään koko ihmiskunnan puolesta, jotta Saatanan eksyttävät työt kuten valheet ja murhat raukeaisivat tyhjiin.
