Kirjoittanut
– Nuo tuollaiset… aloitti keskustelun keski-ikäinen, fiksunnäköinen, kipapäinen juutalaismies ja kevyesti naurahtaen viittasi kädellään Kuningattareen, joka oli käpertynyt kaksin kerroin likaiselle jalkakäytävälle Punaisen Maton edustalla. – Ei heistä ole mihinkään!
Niinpä, Kuningatar ei todellakaan ollut työkunnossa kyetäkseen tässä tilassa tyydyttämään miesten tarpeita. Oliko ollut töissä/käytettävissä koko yön, kenties pitempäänkin, ja nyt oli taas aika vaipua huumeitten avulla puolitajuttomuuteen ainakin joksikin aika.
Selvimpinä hetkinään Kuningatar on viehättävä, kaunis nuori israelilainen, jota on helppo rakastaa. Niitä hetkiä on kuitenkin ollut viime aikoina surullisen vähän. Itse asiassa Kuningattarella on porttikielto Punaiselle Matolle siellä saamiensa raivokohtausten takia.
Ensimmäisellä kerralla tämä pienikokoinen, hento nainen paiskasi hirveällä raivolla ja voimalla koko ison ruokapöydän säpäleiksi niin, että ruoat valuivat pitkin seiniä. Tilannetta rauhoittamaan rientänyt Anat-johtaja sai myös osansa raivosta. Toisella kertaa Kuningatar säästi paikat, mutta hyökkäsi jälleen Anatin kimppuun.
Tuota paholaiseksi muuttunutta, silmittömästi huutavaa, kiroilevaa ja suoraan kasvoihin lyövää Kuningatarta oli vaikea edes katsoa – saati sitten tuntea mitään muuta kuin kauhun, pelon ja vihan tunteita.
Noista tapahtumista on kulunut aikaa, ja Kuningatar on käynyt muutaman kerran pyytämässä anteeksi. Anteeksi on kyllä saanut, mutta vielä hänellä ei ole asiaa Punaiselle Matolle. Hänen on opittava kantapään kautta, että rikkimennyt luottamus on ansaittava ajan kanssa takaisin. Toivoa kuitenkin on – Kuningattarellakin, ja hän tietää sen.
– Kuule, tiedäthän sinä toki uskonnollisena juutalaisena, että meillä on suuri Jumala, jatkoin keskustelua kipapäisen kanssa ja osoitin sormellani kohti taivasta. – Jumalalle ei ole mikään mahdotonta!
Kipapäinen pudisti päätään edelleenkin hymyillen varmasti oikeassa olevana ja tietävämpänä. Sisuunnuin ja jatkoin: – Minäpä kerron sinulle jotakin. Juuri tänne keskuksellemme tuli vähän aikaa sitten nainen, joka oli vielä muutama vuosi sitten yksi heistä. Kaikkivaltiaan avulla hän oli päässyt irti tästä helvetistä. Hän itse tuli siitä kertomaan näille naisille ja rohkaisemaan heitä. Hän oli meille kaikille elävä esimerkki siitä, että toivoa on.
Mies oli nyt totisempi eikä enää pudistellut päätään. Mielessäni oli paljon muutakin sanottavaa tälle kolmen lapsen isälle ja kuuden lapsenlapsen isoisälle, mutta samassa paikalle ajoivat Anat ja kumppanit. Oli aika avata Punaisen Maton ovet naisille, jotka jo malttamattomina odottelivat sisään pääsyä.
– Jumala siunatkoon sinua ja perhettäsi! sanoin hyvästiksi miehelle. Toivoin koko sydämestäni, että Jumala koskettaisi myös häntä, että pystyisi näkemään oman hyväksikäyttäjän osansa tässä rumassa ja tuskallisessa pelissä, missä on vain häviäjiä.
