Kirjoittanut
Istun kahvikupin äärellä muutaman israelinsuomalaisen naisen kanssa kuullakseni heidän tiestään Israeliin ja elämästään tässä maassa juutalaisen kansan parissa.
Kaikki he olivat tulleet Israel-rakkaudella rokotetuiksi jo nuoruudessaan tai varhaisaikuisuudessaan 1960 -70 -luvuilla. Muistellaan sitä, kuinka tuolloin Suomessa oli paljon Israel-rakkautta. Israelista puhuttiin Jumalan valittuna kansana, jolla oli ratkaisevan tärkeä osuus Jumalan pelastussuunnitelmassa; olihan Jeesus itsekin tuon kansan jäsen. Joka sunnuntain jumalanpalveluksissa rukoiltiin Jumalan omaisuuskansan puolesta kirkkokäsikirjan mukaisesti. Karmel-yhdistys omalta osaltaan piti Israel-asiaa voimallisesti esillä kouluissa ja seurakunnissa ja lähetti sadoittain nuoria aikuisia kibbutseihin töihin.
”Me olimme oikeasti lähetettyjä. Meillä oli viikon kestävä esikoulutus, meidät siunattiin kirkossa matkaan ja jokaisella oli yksi tai kaksi esirukoilijaa Suomessa.”
Rukoustuki olikin kaikille näille naisille ehdottoman tärkeä asia. ”Koen, että nuo rukoukset kantavat minua edelleenkin”, vakuuttaa yksi nainen muiden nyökytellessä päätään.
”Israel oli vielä nuori valtio, joka tarvitsi ulkoapäin monenlaista apua ja tukea. Uskottiin, että maa rakennettaisiin nopeasti. Meidät lähetettiin rakentamaan tietä, raivaamaan kiviä, rakentamaan ja rakastamaan Israelia.”
Vuoden 1973 Jom Kippur- sodan jälkeen puhuttiin paljon myös Israelin lohduttamisesta. ”Meidät lähetettiin lohduttamaan, kuten Jesaja kehottaa: – Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne. Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja kertokaa sille, että sen pakkotyö on päättynyt, että sen syyllisyys on sovitettu, sillä kaksin verroin on Herran käsi sitä kurittanut kaikista sen synneistä.” Jes. 40:1-2.
Nämä naiset olivat siis oikeasti lähetystyöntekijöitä, joskaan sitä sanaa ei sopinut käyttää. Ohjeeksi oli annettu, että myöskään Jeesuksesta ei kannattanut ainakaan heti ensikättelyssä ruveta puhumaan. Naiset oli lähetetty todistamaan Herrastaan omalla elämällään.
Alku vieraassa maassa ja kulttuurissa, kielitaidottomana, kuumuuden, outojen hajujen ja makujen keskellä ei ollut aina ruusuilla tanssimista. ”Kaikki puhuivat, että pyhä maa, pyhä maa, mutta kun tuuli kävi sopivasti kanalasta päin ja haisi… Ne hajut ja uudet maut olivat niin hirveitä, että kuukauden jälkeen olin jo valmis palaamaan kotiin,” tunnustaa yksi naisista.
Myös kibbutsi-ideologia oli uutta ja outoa. Oli totuttava, että kaikki oli yhteistä ja että lapset vauvoista alkaen asuivat ja hoidettiin omissa taloissaan erossa vanhemmistaan.
Kibbutsin Suomi-kylässä asuminen toki toi helpotusta, kun aiemmin tulleet tytöt opastivat ja tukivat. ”Eikä meiltä mitään puuttunut. Kaikki tarvittava saatiin, jopa pieni taskuraha. Se oli huoletonta elämää. Hepreaa opittiin pikku hiljaa ja maa alkoi tulla tutuksi, kun joka kuukausi pääsimme kolmen päivän retkille eri puolille maata. Raamattu kädessä siellä kuljettiin. Kyllä se teki Raamatun niin paljon elävämmäksi ja avasi sen ymmärtämistä.”
Aika kibbutsissa jätti jokaiseen lähtemättömän jäljen. Koti-Suomeen piti kuitenkin sovitusti palata, vaikka sydän jäikin tänne. Joku huokaili lähtiessään: ”Kunpa oppisin vielä lukemaan Raamattua hepreaksi.” Kotijoukoista ei tälläiselle haaveelle aina riittänyt kannustusta. ”Ei sinun resurssit siihen riitä!”, oli yhden veljen arvio sisarestaan. Veli ei vain vielä aavistanutkaan, mihin kaikkeen sisar vielä riittäisi.
Nämä vahvat, oman sydämensä ääntä kuuntelevat naiset palasivat kukin vuorollaan takaisin Israeliin ja avioituivat tahoillaan juutalaisen miehen kanssa. Se merkitsi elinikäistä sitoutumista paitsi omaan rakkaaseen, myös hänen kansaansa; sen kulttuuriin, perinteeseen, maahan ja sen kohtaloihin. Kaikki tämä on sisältänyt myös paljon kipeitäkin kysymyksiä ja sisäisiä taisteluja, joista ei ilman Jumalan apua ja ohjausta olisi voinut selvitä.
Avioliiton solmiminen juutalaisen kanssa edellyttää juutalaisuuteen kääntymisen. Niinpä suomalaisilla morsiamilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin mennä rabbien pitämille kääntymiskursseille oppimaan syvemmin juutalaisuutta, sen historiaa, perinteitä ja sääntöjä. Se että mies ja nainen eivät ole tasa-arvoisia, vaan että mies päättää asioista, on ollut jollekin haastavaa. Juutalaisen keittiö- ja ruokakulttuurin oppiminen oli myös oma lukunsa. ”Sikaa en laita, lihaa ja maitoa en sekoita, koska on tärkeää, että perhe voi syödä yhdessä”, toteaa eräs.
Uskosta Jeesukseen nämä naiset eivät halunneet luopua, vaikka jotkut joutuivat siitä selkä seinää vasten. ”Olet kristitty eli uskot siis Jeesukseen?” tivasi rabbi. ”Kyllä uskon! Ja uskon senkin, että Jeesus tulee kerran takaisin.” Tämä uskontunnustus eväsi sillä kertaa kääntymiskurssille pääsyn. Toisessa kaupungissa uskosta Jeesukseen ei kysytty mitään ja kurssin ovet avautuivat. Oli kuitenkin vastattava kysymykseen: ”Miksi haluat kääntyä juutalaisuuteen?” Vastaukseksi riitti halu liittyä juutalaiseen kansaan.
Pettymyksiä ja kipeitä kokemuksia oli myöhemminkin luvassa. Esimerkiksi se, kun rabbi kielsi lastenlasten hoitamisen. ”Kun se kerrottiin minulle, halasin ääriuskonnolliseen juutalaisuuteen kääntynyttä poikaani ja sanoin hänelle, että siitä huolimatta, etten saa lapsia hoitaa, he ovat minun lapsenlapsiani ja rakastan heitä kaikkia.”
Heitä kiellettiin myös syömästä isoäidin laittamia ruokia, koska ne olivat epäpuhtaita. ”Mutta silloin kun porukalla oli tarpeeksi nälkä, kyllä ruoka minunkin kattiloista kelpasi”, kuittaa nyt tämä isoäiti hyväntahtoinen pilke silmäkulmassa. Aviomiehen myös käännyttyä ääriuskonnollisuuteen rabbit kehottivat tätä ottamaan avioeron, koska elää valheellista elämää Jeesukseen uskovan juutalaisen kanssa. Siinä tilanteessa perheen tyttäret tulivat väliin ja estivät uhkaavan avioeron. ”Opin ajattelemaan, että mieheni on vastuussa omista synneistään ja minä omistani. Mieheni kuolemaan asti sitouduin häntä rakastamaan ja huoltamaan. Se vapautti minut. En halunnut taistella häntä vastaan. Elämälläni olen halunnut todistaa… olla Raamattuna heille.” Surullisinta on ollut lasten osa. ”Lapset ovat joskus aikuisina kertoneet, ettei ole ollut helppoa elää siinä ristiriidassa, kun isä sanoo toista ja äiti toista.”
Raamattu on ollut elintärkeä matkakumppani kaikille naisille ja joskus senkin puolesta on joutunut taistelemaan. Kerran Raamattu hävisi pöydältä sen kannessa olevan ristin aiheuttaman pahennuksen takia. No, tilalle tuli uusi Raamattu ja ilman kansiristiä se sai olla. Toiselta aviomies oli kerran ihmeissään kysynyt:
”Vieläkö sinä sitä Raamattua luet?” Se oli miehelle kuitenkin ok, koska hän oli maallistunut juutalainen eikä omien sanojensa mukaan halunnut tuhota vaimonsa uskoa. ”Mieheni antoi minulle täyden vapauden, sain olla mitä olin. Olisin itse halunnut mielelläni syventyä enemmän juutalaisuuteen, mutta mieheni ei ollut innostunut uskonnostaan eikä halunnut lähteä synagogaan. Minua ei todellakaan koskaan painostettu tai loukattu uskoni vuoksi.”
Toisenlaisiakin kokemuksia oli. ”Minun mieheni isä puuttui asioihimme. Hän oli pelotellut poikaansa lähetyksellä eikä Uutta Testamenttia voinut lukea. Jumala ja Pyhä Henki ymmärrettiin, mutta Poika oli liikaa. Juutalaisuudessa Jumala on yksi eikä hänellä voi olla poikaa. Oli suuri pettymys, että Uusi Testamentti ei kiinnostanut miestäni.”
”Minun mieheni isä oli nöyrä mies, jolla oli hyvä sydän. Hänen ansiotaan oli, etten palannut Suomeen. Hän osasi neuvoa poikaansa niin että säästyimme avioerolta. Avioliitossa oppii paljon, itsestä ja muista. Se kysyy paljon mukautumista ja sopeutumista. Jos ei opi elämään anteeksiantamuksessa toisia ja itseään kohtaan, elämästä tulee liian kovaa taistelua. Jeesus on kantanut kaikkien meidän syntimme ja sen vuoksi täydellisessä anteeksiantamisessa eläminen on mahdollista. Se on paras tie. Kun ajatellaan eri tavalla asioista, se vie nöyrtymisen paikalle. Se on kaikkein vaikeinta.”
”Monta kertaa kyllä juttelimme mieheni kanssa Jeesuksesta ja yhdessä luettiinkin Vanhan Testamentin profetioita hänestä. Miehen mielestä ne kyllä kuulostivat ihan hyviltä, mutta kysymykseksi aina jäi: – Miksi ihmeessä nämä meidän rabbimme, jotka yötä päivää tutkivat pyhiä kirjoituksiamme ja ovat niiden asiantuntijoita, eivät sitten löydä niistä Jeesusta?
Mitä nämä viisaat, elämän ehtoopuolella jo olevat, paljon kokeneet naiset tänään ajattelevat Israelista ja juutalaisuudesta?
Naiset ovat samaa mieltä siitä, että Israel on vaikea ja syntinen kansa, jonka Jumala on kuitenkin valinnut omakseen Abrahamista alkaen. Eikä sen erikoisasemaa kansojen parissa ole peruttu. On Jumalan suuri ihme, että juutalainen kansa ei ole kokonaan hävinnyt vuosituhansien saatossa vainoissa ja
taivaan eri tuulissa. ”Se on paljon ääriuskonnollisten juutalaisten ansiota. Kaikella on ollut määrätty tarkoituksensa Jumalan suunnitelmissa.” Tuo tarkoitus toteutuu edelleekin kaiken aikaa itsenäisessä Israelin valtiossa.
”Israelin kansaa on paljon muokattu. Siinä on edelleen paljon pahaa, mutta myös hyvää. Joskus tuntuu, että ei nähdä sitä hyvää, mitä Israel tekee esimerkiksi arabeille. Toisaalta jotkut ’Israel-sairaat’ näkevät kaikessa vain hyvää. On erotettava maallinen ja hengellinen Israel. Mielestäni liian vähän tunnetaan Israelin olemassaolon tarkoitusta. Kun katsoo ihmistä, usein pettyy. Pitäisi enemmän syventyä siihen, kuinka Vanha ja Uusi Testamentti kuuluvat yhteen ja lukea profetioista Jumalan suunnitelmista Israelin kansalle.”
Kaikki naiset voivat sanoa: ”Tämä on minun kansani – niin hyvässä kuin pahassa.”
Näitten naisten vuosikymmenten mittainen todistus Jeesus-Messiaasta Pyhällä Maalla jatkuu. Vaikka todistusta ei otettaisikaan vastaan, arjen elämä puhuu kuitenkin puolestaan. Jo kibbutsiaikana joku ihmetteli ääneen: ”Miksi ihmeessä te aikuiset ammatti-ihmiset Suomesta haluatte tulla maatamme rakentamaan?”
Rakkaudesta Israeliin, sen kansaan ja luvattuun Messiaaseen.
