Kirjoittanut
Vuokko Vänskä on pitkän linjan journalisti, jolla on myös kahdenkymmenen vuoden kokemus lähetystyöstä Japanista.Keskustelimme raamattupiirissämme Roomalaiskirjeen viidennestä luvusta. Siinä oli maininta, kuinka Jumala on vuodattanut rakkautensa sydämiimme antamalla meille Pyhän Henkensä. Tuona iltana asia jäi omassa mielessäni vielä hyvin abstraktille tasolle. ”Rakkaushan on niin ylevä asia”, ajattelin.
Viikon aikana mietiskelin tuota mystisen oloista rakkautta, kunnes se muuttui hyvin konkreettiseksi sunnuntaina seuroissa Päijät-Hämeen Kansanlähetyksen Lähetyskodilla. Siellä oli vierailijoita Aunuksen luterilaisesta seurakunnasta. Ryhmä oli osallistunut viikon aikana Aunuksen työn neuvottelupäiville ja vieraillut eri seurakunnissa, sillä Aunuksen seurakunnalla on monia ystävyysseurakuntia ja työn kannattajia Suomessa.
Pieni kokoushuone oli ääriään myöten täynnä vakaata tukijoukkoa. Kuudenkymmenen hengen kokoustilaan oli ahtautunut yli seitsemänkymmentä ihmistä. Maallikkoveli Esko, joka kantoi vastuun Aunuksen kirkon rakentamisesta ja on vuosikaudet kulkenut siellä työssä, johti seuroja lämpimään tapaansa.
Aunuksen seurakuntaneuvoston puheenjohtaja, inkeriläinen Julia kertoi ilmeikkäästi suomen kielellä, kuinka hän pienenä tyttönä Neuvostoaikaan joutui olemaan ikkunan vieressä vahtina, kun isoäiti piti kotona hengellistä tilaisuutta. Jos miliisi näkyi tulevan, piti Raamattu heittää ulos ikkunasta ja Julian tehtävä oli juoksuttaa se saunan uuniin puiden alle piiloon. ”Kiitos Jumalalle, nyt meillä on vapaus julistaa ja lukea Raamattua!” Julia sanoi ja kiitti suomalaisia, jotka tulivat rakentamaan Aunukseen kirkkoa ja seurakuntaa. Hän vetosi kuulijoihin, etteivät nämä edelleenkään unohtaisi monien haasteiden kanssa kamppailevia veljiään ja sisariaan.
Hauraan oloisen, kumarassa kulkevan venäläisen pastorin vuoro oli puhua. Hän oli elävä todistus Jumalan ihmeestä. Vuosia sitten nuorukainen oli ollut niin sairas, ettei hänellä ollut toivoa tulevaisuudesta. Suureen leikkaukseen ei ollut varoja eikä mahdollisuuksia omassa maassa. Niinpä ystävät järjestivät hänet Suomeen hoitoon, ja nyt hän seisoi meidän edessämme kasvot loistaen. Myös hänet leikannut lääkäri istui seuroissa kuulijan paikalla.
Pastori oli nuorena kysellyt, miksi nämä ihmiset välittivät hänestä niin paljon, että näkivät vaivaa hänen tervehtymisekseen. ”Nyt minä ymmärrän. Se oli Jumalan rakkautta!”
Mielessäni olen aina ihmetellyt puolustusvoimissa elämäntyönsä tehneen Eskon ja monen muun suomalaismiehen asennetta entistä vihollismaata ja sen kansaa kohtaan. Millä rakkaudella nämä miehet ja monet naiset puhuvatkaan rajan takaisista veljistä ja sisarista! Ei häivääkään katkeruutta, kaunaa tai kostonhalua.
Seuroissa sai monta kertaa kaivaa nenäliinaa kuivatakseen silmiään. Me koimme iloa ja Pyhän Hengen läsnäoloa. Sain vastauksen raamattupiirin pohdinnoille: Jumalan rakkaus ohjaa hyviin tekoihin. Se ei jätä kylmäksi eikä toimettomaksi.
