Kirjoittanut
Seisomme lokakuisessa vesisateessa ränsistyneen hökötyksen vierellä. Olemme juuri saapuneet tervehtimään yksinhuoltaja-Hildan perhettä unkarilaisen Mezösentgyörgyn romanikylän laitamalle. On lähestulkoon pilkkopimeää.
Tähyilemme tiilikuvatuksen suuntaan, mutta missään ei näy valon pilkahdustakaan. Ei tietenkään, koska talosta on katkaistu sähköt. Onkohan ketään kotona, ehdimme jo epäillä. Sitten nurkan takaa pelmahtaa esiin parvi pieniä lapsia ja heidän perässään langanlaiha nainen, Hilda. Sytytämme taskulamput nähdäksemme heidät. Tervehdimme perhettä iloiten.
Äkkiä suloinen romanityttö syöksähtää syliini ja puristaa minua lujasti. Sitten hän kohottaa suklaanruskean katseensa ja söpöttää innokkaasti Unkarin kielellä: Rakas pastori Kari, paljon kiitoksia kouluvälineistä! Tytön nimi on Ramona. Olimme antaneet hänelle lahjaksi koulurepun, vihkoja ja värikyniä. Nyt hän ojentaa minulle uuden piirtämänsä kuvan. Se esittää kaunista ja värikästä taloa, kotia. Ikkuna on piirretty hyvin korkealle, tyttö on itse ikkunassa.
Kuvassa on kaksi jykevää ovea, ja ovissa on isot lukkosalvat. Ulkona on aurinkoinen sää ja vähän pilviäkin, mutta sadepisarat ovat kuin tähtiä. Talon seinustalla nököttää kaunis punainen kukkanen.
Ramona on piirtänyt paperille unelmansa. Taskulampun valossa Ramona esittelee minulle myös kouluvihkoaan. Hän on älykäs tyttö ja toivoo, ettei koulu jäisi kesken. Silmistä loistaa syvä luottamus. Unelma paremmasta elää!
Mutta romanitytön tosielämä on toisenlainen: koti on syyspimeässä seisova rumilus, josta puuttuvat kokonaan ovet, lukoista puhumattakaan. Ikkunat ovat rikki ja ulkoa puhaltaa sisään kylmä viima.
Ei iloisia värejä, ei edes valoa tai lämpöä, eikä mitään kodin turvaa. Kuka tahansa voi tulla sisään milloin vain haluaa, ja koirat ja kissat juoksevat sisään ja ulos. Ramonan ainoa turva on langanlaiha sairas äiti, isä istuu vankilassa. Kuusihenkinen perhe nukkuu yhdessä nuhruisessa sängyntapaisessa toisistaan turvaa etsien. Ovettoman huoneen nurkassa seisoo ikivaha kamiina, joka savuttaa, mutta onneksi nyt on polttopuita. Hildan vastasyntynyt vauva kuoli vastikään. Edellisenä talvena äiti oli joutunut polttamaan huonekalut, etteivät lapset kuolisi kylmään.
Joku on kysynyt minulta: Miksi kuljet vaimosi kanssa näiden syrjittyjen, köyhien ja vihattujenkin ihmisten parissa? Autettavia on aivan liian paljon! Väsytätte vain itsenne! Vastaan: Emme pystykään pelastamaan koko maailmaa, mutta jos pystymme auttamaan vaikka tätä Ramona-tyttöstä, niin että hän voi käydä koulua ja opiskella, hänellä on mahdollisuus selviytyä elämässä eteenpäin syrjäytymättä, silloin yhden ihmisen koko maailma pelastuu. Olenkin esittänyt epäilijöille vastakysymyksen: entäpä jos olisit itse se, joka pelastetaan, ajattelisitko silloin samalla tavalla? Niin ja siitä väsymisestä puheen ollen, siinä käy juuri päinvastoin: näiden lasten ja perheiden auttaminen voimaannuttaa ihmeellisesti!
Teemme minkä voimme, emmekä ponnistele tässä asiassa suinkaan yksin. Ja eihän meillä Tarjan kanssa ole montaakaan leipää ja kalaa vakkasessa köyhille jaettavaksi, mutta jos Herra saa ne siunata, silloin jaettavaa kyllä riittää. Ja sitä paitsi köyhien romanilasten silmistä säihkyvä ilo ja kiitollisuus ovat niin palkitsevia, että se kyllä riittää meille vaivanpalkaksi.
