Kirjoittanut
Kirjoittaja on maailmanmatkaaja ja Elämään-lehden kolumnisti.Terveisiä täältä Pääsiäissaarilta, Isla de Pascua ja rapanuinkielellä Rapa Nuilta. Harvoin olen kovinkaan kiinnostunut patsaiden katselemisesta, mutta tällä kertaa aiemmin kuvissa näkemäni moai – kivipatsaat herättivät mielenkiintoni. Ei sillä, että ne olisivat olleet mielestäni jotenkin kauniita, vaan niiden erityisen historiansa vuoksi.
Monomiitit eli patsaat, jotka on veistetty kokonaan yhdestä osasta, aiheuttivat ihmetystä kun ajatellaan, että aikana jolloin ne on tehty, tämänpäivän tekniikasta, tiedoista tai taidosta ei ollut hajuakaan. Niiden alkuperästä ei vieläkään osata sanoa, kuka ne on veistänyt ja mikä on niiden merkitys. Patsaista on kehitelty monenlaisia teorioita, mutta Pääsiäissaaren asukkaille ne ovat voimia tuovia hahmoja ja niistä on kehittynyt täällä myös oma uskontonsa.
Ensimmäinen eurooppalainen Jakob Roggeveen löysi saaren 6. huhtikuuta 1722, eli pääsiäispäivänä. Sitä ennen ja sen jälkeen saaren omistuksesta on käyty monenlaisia taistoja. Saari kuitenkin kuuluu nykyään Chilelle. Pääsiäissaaren lähistöllä ei ole muita asuttuja saaria, joten tämä kelluu täällä yksinään keskellä valtamerta. Täältä kestää lentäen kuusi tuntia Chileen ja kuusia tuntia Tahitille.
Olen ihmetellyt taas kerran elämän moninaisuutta, kauneutta ja kummallisuutta ja sitä hiljaisemmaksi tuntuu mieleni tulevan kaiken edessä, mitä enemmän näen ja koen.
Saarella kanat, villihevoset, lehmät, koirat, kissat ja muut eläimet elävät sulassa sovussa keskenään ilman aitauksia. Niitä tulee ja menee miten sattuu. Kelloa ei tarvita herätykseen, koska kukko hotellin takana hoitaa tehtävänsä kiekumalla auringonnousun aikaan. Toisinaan minusta kyllä tuntuu, että tuolla yhdellä kukolla menee auringonnousut ja laskut sekaisin, koska niin kovasti ja useasti se ylläpitää ääntään vuorokauden aikana, mutta elämä saarella tuntuu muuten irtautuneen muusta maailmasta. Täällä eletään omaan tahtiin, omassa kulttuurissa ja uskonnossa.
Meren tyrskyjen lyödessä tulivuoresta peräisin oleviin rantakiviin kiitän mielessäni siitä onnesta, että maailmassa on vielä paljon asioita, joita ihminen ei pysty järjellä selittämään eikä kokeilla todistamaan tai teorioilla tunnustamaan. Siitä, mihin ihmisen järki ja mieli loppuu, alkaa Taivaan Isän viisaus, luovuus ja äärettömyys.
Onneksi ihminen ei pysty ottamaan kaikesta kunnia itselleen, vaikka ihmismieli sitä niin kovasti himoitsee. Vedenpinnan noustessa ensin taitaa upota Malediivit, mutta ei tähänkään saareen paljon tarvita, että se häviää maailmankartalta. Olemme niin pieniä kaiken keskellä. Luonto tuntuu pitävän puolensa – Jumalan luonto.
