Kirjoittanut
Olen seinäjokinen Vapaakirkon hallituksen puheenjohtaja. Kristillisiä harrastuksiani ovat mm. Israel-työ, jota teen oman kirkkokuntani ohella myös Israelin Ystävien liittohallituksessa sekä Kristillinen teatteriyhdistys Kristy, jossa olen pari kymmentä vuotta näytellyt ja pari näytelmää olen itsekin teatterille kirjoittanut. Siviilissä olen sairaanhoitopiirin johtaja, sairaalaneuvos, ns. soteveteraani, kymmenen vuotta soteuudistusta tehnyt ja siinä myös omat traumani hankkinut. Yhden vaimon mies, kahden aikuisen tyttären isä ja yhden tyttären tyttären ja yhden tyttären pojan ukki. 68-kertainen maratonin juoksija.Oma aktiivinen osallistumiseni uskonpuhdistuksen 500-juhliin päättyi tänään sunnuntaina, kun Kristillinen Teatteriyhdistys Kristy esitti viimeisen kerran Harri Raittiin kirjoittaman Luther-näytelmän. Kymmeniä harjoituksia, kaksi yleisökenraalia ja yksitoista esitystä on nyt takana. Prosessi ei ollut nytkään helppo: harrastajanäyttelijöitä häiritsee valitettavasti aina jonkun verran perhe-, työ-, seurakunta- ym. näyttämön ulkopuolinen elämä. Kun tiimi on aika iso, paljon tulee tilanteita, joissa joku on harjoituksista poissa. Vasta ihan viimeiset läpimenot ennen kenraaliharjoituksia nousevat prioriteeteissa sellaisiksi, että ei mikään, eivät edes villit hevoset voi estää näyttelijää tulemasta näyttämölle. Vaikeusastetta toi nyt myös se, että sairastumiset tai muut syyt saivat jotkut luopumaan projektista kesken harjoittelujakson. Uusien näyttelijöiden sisäänajo vaati aina aika paljon ylimääräistä työtä.
Kaikista hankaluuksista huolimatta näytelmä saatiin kassan ja vielä aika erinomaisena (eikä tämä laatuarvio ole mitään pohjalaista uhoa, että tavallista koetettiin, mutta priimaa pukkaa. Priimaa koetettiin, ja priimaa pukkasi.) Loppupalaverissa oli helppo yhtyä kiitosrukoukseen: Jumala johdatti tiimiin oikeat henkilöt ja varasi niin näyttelijöille kuin muullekin tiimille juuri sellaiset voimavarat kuin tähän toteutukseen oli tarpeen.
Näytelmän rakenne on sellainen, että paljolti seisoo tai kaatuu Lutherin näyttelijän onnistumisen myöstä. Yleisöpalautteen mukaan Lutherimme Tarmo oli enemmän Luther kuin Luther itse; siis aivan loistava. Mutta olivat muutkin erinomaisia; maakuntalehden kritiikissä kehuttiinkin näyttelijäsuoritusten tasaisuutta. Näin siitä huolimatta, että mukana oli ammattilainen, ammattiteatterin iltanäyttelijöitä, kokeneita harrastajia ja ihan ensikertaa varsinasta näytelmää tekeviä.
Näyttelijöitten työn edellytyksiä helpotti se, että niin puvustus, lavastus, valot kuin äänimaailmakin oli kaikki ammattiteatteritasoa. Samoin tuottamispuoli kaikkine käytännön järjestelyineen oli osaavissa ja kokeneissa käsissä.
Kristillisellä teatteri kuuluu siihen teatteriryhmään, jonka tavoitteena on vaikuttaa katsojiin ja julistaa aatetta, sanomaa. Emme siis ole ryhmä, jolle näytteleminen olisi harrastus, jolla viihdytetään tai kehitetään itseämme (verottaja joskus vähän epäili tätä meidän päämotiiviksemme) tai vain tarjotaan yleisölle tunne-elämyksiä. Meitä yksiselitteisesti motivoi evankeliumin julistaminen ja kristillisten arvojen vahvistaminen. Siksi on tärkeätä tehdä teatteria, joka kiinnostaa suurta yleisöä (Lutherin yleisömenestys oli aika hyvä; yhdessäkään esityksessä ei ollut tunnetta, että näytellään melkein tyhjälle katsomolle) ja joka on riittävän helppoa. (Tästä Lutheristakin, jossa oli pitkiä teologisia monologeja ja keskusteluja, 5-vuotias Iida, joka tuli katsomaan miten ukki selviää näyttämöllä, sanoi: ”En ymmärtänyt IHAN kaikkea”).
Kristillinen teatteri kärsii siitä, että monet ihmiset ja myös mediat ovat aika ennakkoluuloisia sen suhteen, voiko kristillinen ryhmä oikeasti tehdä myös hyvää teatteritaidetta. Mediajulkisuutta kaipaamme siksi, että todellakin näyttelemme yleisöä varten ja yleisö tarvitsee tietoa meistä ja näytelmistämme. Onhan kuitenkin teatterilla ollut aina – ihan antiikin ajoista lähtien – tavoitteena myös ihmisiin vaikuttaminen. Shakespearenkin monet näytelmät ovat puheenvuoroja sen ajan Englannin poliittiseen keskusteluun. Ei KOM-teatterin laatutasoa lähtökohtaisesti ole kyseenalaistettu, vaan sen näytelmiä kävivät katsomassa niin patamustat porvarit kuin tulipunaiset kommaritkin, joilla yhteisenä oli halu nähdä hyvää ohjausta ja näyttelemistä. Voi kuinka toivoisinkaan sitä, ettei kukaan ajattelisi meistä, että se on ”vain” kristillinen teatteri, ei siis kovin kiinnostava kuin korkeintaan säännöllisille kirkossakävijöille.. Toki kristillisessä taiteessa on laaturimaa usein pidetty liian matalalla: jos markkinoimme haastamalla ihmisiä saamaan loistavan teatterikokemuksen, silloin esityksen pitää olla sellainen, että se tuottaa loistavan kokemuksen.
Nyt, kun projekti on pulkassa, on tyhjä olo. Itse olen tämän kuun alusta ollut oikeutettu vanhuuseläkkeeseen, jos eläkkeelle jäisin; siis olen virallisesti vanhus. Vanhuksena mietin tietysti, olisiko myös näyttelijäurani nyt paketoitu. Toisaalta, jos itseni tunnen, kun Kristy valitsee seuraavan näytelmänsä ja alkaa etsiä miehitystä siihen, saattaa olla, että taas herää se ajatus, että olisikohan siinä minulle joku rooli, edes ihan pieni.
