Elämäntaito: Psykologi Pirjo Alajoki: Kriisi ei ole umpikuja vaan läpikulkupaikka

Rippituolilla kysyntää

 

Kun messussa kirkkokansa yhtyy synnintunnustukseen no 700 ja jotain, yritän pysyä mukana. Samaistun sanoihin, olen ihan samaa mieltä tekstin kanssa. Papin julistaessa synninpäästön otan sanat vastaan omalle kohdalleni, vaikka ei tunnu miltään. Tarvitaan uskoa, se riittää. Kun ehtoollisella nautin leivän ja viinin, yritän keskittää ajatuksiani. Harvemmin onnistun, sillä huomioin ilolla samassa pöydässä polvistuvat tuttavat, huomaan alttarin kauniit kukat tai ikkunasta näkyvän maiseman. Toki on aikoja, jolloin saan itkeä vapaasti muista välittämättä. Herra tietää kaiken.

Sielussani risteilevät sanat ’Sinun puolestasi annettu ja vuodatettu.’ Kyllä, minä uskon, vaikka en ymmärrä paljoakaan. Jälleen pappi kertoo, että saan mennä rauhassa, kaikki on sovitettu.

IK-opisto neliöb. 17.2.-2.3.

Havahdun ajattelemaan kaikkia, jotka ovat polvistuneet alttarin äärellä. Kaikkien edestä on tehty maailman historiaa järisyttävä teko, armahdus. Ihminen yrittää tarttua viestiin vajaalla ymmärryksellä, joskus myös tunteilla. Kaipaisin jotain lisää, kaipaisin rippituolia.

Radio Dein Rooman ja Assisin matkalla olisin mielelläni mennyt rippituoliin, joita oli tarjolla jokaisessa kirkossa useampiakin. Luontevasti sinne näytti piipahtavan ihminen, hän kertoi huolensa ja syntinsä, joku kuunteli, otti vastaan ja antoi synninpäästön. Ihminen lähti ulos päivänvaloon. Oliko sydän ja jalka keveämpi, en tiedä. Uskoisin että oli.

Synnin monet ilmenemismuodot vangitsevat sielun ja estävät elämästä vapaana.

Sopiiko tämä käytäntö vain katolisille ja luonteeltaan erilaisille etelänmaalaisille? Onhan kirkon pitkä historia tukena tässä ajassa edelleen vahvasti ja luontevasti, jopa arkisesti, ihmisen synnintunnon hoitamisessa. Eikö luterilaisen perintömme karumpi ja yksinkertaisempi versio sitten riitä? Toki ydinasian kannalta riittää, mutta ihmisluonnon kannalta avoin rippi, omin sanoin kerrottu lankeemus ja synti, heikkous ja tappio syystä tai toisesta, olisi kenties toimivampi ja todempi.

Kun olen itse saanut kertoa lankeemukseni jollekin luotettavalle kristitylle ja kuullut anteeksiannon sanat, olo on helpottunut. Ripistä tuli silloin minun omani, juuri minun sanoittamana ja itse oikeasti koettuna. Tai kun olen saanut itse olla kuuntelijan paikalla tuoden armahduksen viestin, olen saanut toimia Jumalan palvelijana. Synti ja lankeemus vievät aina pohjan itse laaditulta oikealta ja hyvältä elämältä. Synnin monet ilmenemismuodot vangitsevat sielun ja estävät elämästä vapaana. Kuten paratiisista poisajetut syyttivät toisiaan, häpesivät alastomuuttaan ja pakenivat Jumalaansa. Olen heidän jälkeläisensä yrittäen torjua oman syyllisyyteni. Yhä voin kuulla Jumalan sanat:”Missä te olette?” Haluan sanoa kerta toisensa jälkeen: Tässä olen.

Kun joutuu kohtaamaan Pietarin tavoin, Herransa kieltäneenä, Jeesuksen katseen ja sanat : ”Rakastatko sinä minua?”, on laskettava kaikki puolusaseet. Totuus on edessäni, vain sen myöntämällä voi alkaa uutta. Arkinen rippi auttaa elämään rennommin tunnoin. Jospa kirkossamme otettaisiin käytäntö vahvemmin esille. Rippituoli kirkon eteisessä saattaisia auttaa kansalaisiamme jaksamaan paremmin.