Kirjoittanut
Kirjoittaja on pienen ikiliikkujan äiti, puuveneilijän vaimo ja pastori. Onnellinen vaeltaja, joka käy maailmasta parempaan, ja yrittää matkalla ymmärtää molempia.
Unilämmin poika kainalossa
makaan aikaisin aamulla hereillä
huone hämäränä menneen yön unista.
Miten sitä nukkuisi
kun elämä ja kuolema ottavat toisistaan mittaa.
Eilen yksi heistä kertoi äitinsä kuolleen aamulla,
toinen yritti tuntea, vieläkö vauva kohdussa on hengissä
kolmas oli saanut lapsenlapsen.
Tätäkö elämä on,
puristusta kahden suunnattoman välissä,
häilyvä hetki hämärässä
pimeyden ja valon rajalla
toinen jalka elämässä ja toinen toisaalla.
En olisi arvannut, että vasta nyt tunnen itseni näin pieneksi;
nyt kun minun pitäisi olla niin iso
että olen lapselle turvallinen lämpö kylkeä vasten –
en minä pysty
elämää tai kuolemaa käskemään;
olen käskyläisenä siinä missä muutkin,
päivät arvaamattomia toistensa jäljessä
öisin on käperyttävä syvemmälle peiton alle,
ihan kuin hetkeksi
samaan tilaan kuin joskus ennen syntymää.
Elämä on riski retki.
Poika hengittää minua vasten,
vielä hauras mutta niin täynnä mahdollisuuksia,
niin täynnä vielä elämätöntä elämää.
Jospa tietäisi, miten hauraaksi hän minutkin tekee:
koskaan ennen en ole niin syvästi tiennyt
etten ole kaikkivaltias
tai tuntenut sitä
ettemme me ole täältä kotoisin,
tästä maasta kuoleman helmoissa
tästä maasta jossa kaikki käpristyy kokoon ja katoaa,
ihmiset painuvat maata vasten kunnes hiipuvat,
me nukahdamme niinkuin syksyt talven alle,
emme me täältä ole
emme me voi täältä olla
ja tänne hämärään sinä lapseni
kuitenkin synnyit:
elävänä kipinänä
kasvat liekiksi.
Ja ehkä juuri siinä on se jokin:
tätä elämä on,
puristuksissa elämisen ja kuolemisen kämmenissä
roikkumista rajallisilla voimilla
rajallisella ymmärryksellä
Rajattoman
varassa.
En raaski kääntää kylkeä ettei hän heräisi
tuijotan pojan ohimon kaarta pimeässä –
ja sitten jokin minussa käsittää että
häneltä minun on opittava:
Tämä lapsi osaa vielä sen
että käpertyy
itseään isompaa vasten.
*
Sain ilon olla mukana Seurakuntalainen-sivuston blogisivuilla. Mietin pitkään, millä nimellä tätä blogia kutsuisin. Toissapäivänä, Turun Humalistonkadun ja Puutarhakadun risteyksessä, iltapäiväruuhkassa suojatiellä, mieli irtonaisena harhaillen sana sitten pujahti mieleeni: riskiretki. Jokin siinä kumisi ja resonoi ja niinpä päätin, että se se on.
Elämä on riski retki. Huomaan uudelleen ja uudelleen kirjoittavani jotakuinkin siitä: miten elämä on arvaamaton, yllättävän heikko ja samalla häkellyttävän vahva. Ja ihminen sen keskellä aivan samanlainen. Se minua kiehtoo: mitä on elää tällaisena keskeneräisenä olentona Jumalan maailmassa? Missä ja miten rajaton törmää Rajattomaan ja miten ohut on pinta kahden maailman välillä? Sitä toivoisin tämän bloginkin olevan; yritystä haroa hatarin sormin rajapintaa, vaikka puolikkain sanoin.
Toisaalta elämä on ristiretki, siinä mielessä joka ristiretki vanhastaan on: ei julmaa valloittamista vaan toiveikasta etsintää ja pyhiinvaellusta. Matkalla olemista, taipaleen taittamista, melko usein eksymistä ja ketunlenkkejä pois tarkkaan tallatulta polulta ja sitten kompastelemista ryteikön läpi takaisin merkitylle uralle. Joskus vaarallistakin, pelottavaa; toisaalta sitä, että odottaa kärsimättömänä humalluttavien lupausten toteutumista.
Riskiretki on pyhiinvaellusta vaarallisessa maisemassa, tuntemattomassa maassa, joskus hieman hataran kartan varassa, välillä nenällään turpeessa maaten ja välillä juosten mäeltä mäelle. Se on luvattu, että Joku on jo mennyt edeltä, ja odottaa jokaisessa tienmutkassa, katsoo lempeästi silmiin ja pyyhkii poskesta mudan ja silittää naarmuja polvissa, tarttuu kädestä ja ehdottaa, että taas hetken aikaa käveltäisiin yhtä matkaa.
Siitä yritän kirjoittaa, ihmisen taapertamisesta Mestarin askelmerkeissä. Ja toivon suuresti oppivani matkalla lisää myös Mestarista.
Tällä hetkellä olen ennenkaikkea äiti, sitten vaimo, sitten pastori. Näissä teksteissä seikkailevat lisäkseni Poika ja Fyysikko; poika on nyt puolivuotias pieni elohopeasta koostuva olento, Fyysikko on mieheni, joka työkseen opettaa luonnontieteitä yläasteelaisille ja vapaa-aikanaan kiipeilee kallioilla. Taustalla häälyy Aurajoki, jossain kumisevat Turun tuomiokirkon kellot ja Saaristomeren aallot lyövät rantakallioihin. Virkapaikkani on Turun Mikaelinseurakunta, josta olen tällä hetkellä äitiysvapaalla. Lisäksi olen opiskellut journalistiikkaa ja työskennellyt hetkittäin toimittajana. Mittarissa on ensi kesänä elämän kolmas pyöreä tasaluku, 30 vuotta.
Olen kotoisin Joensuusta, ja vaikka olen geneettisesti savolais-hämäläinen, pidän itseäni henkisesti karjalaisena; karjalanpiirakoita rypyttävänä, kaksoiskonsonanttia paksusti ääntävänä ikimetsäläisenä. Mieheni myötä kuitenkin myös Turun saariston laakeat kalliot, aavat ulapat ja elokuiset tähtitaivaat, Teilin mitalta voimaa keräävät aallot ja hiljaiset poukamat saarien kyljissä ovat tulleet osaksi sisäistä maisemaa.
Elämä on riski retki. Mutta riskin ottaminen on uskoakseni joka hetki sen arvoista.
