Rohkaisua sinulle juuri tänään

Matteuksen evankeliumi kertoo tilanteesta, jossa kuningas Herodes saa kuulla idästä tulleilta tietäjiltä, että uuden kuninkaan tähti on noussut taivaalle. ”Missä on se juutalaisten kuningas, joka nyt on syntynyt?”, kysyvät tietäjät viattomassa innossaan Herodekselta. Kuullessaan tästä kuningas Herodes pelästyi, ja hänen kanssaan koko Jerusalem, kirjoittaa Matteus.

Jotakin samantapaista on tapahtunut maailmassa tänään. Jälleen kerran eräs valtaistuimellaan istuva on pelästynyt, mutta nyt hänen kanssaan on pelästynyt koko maailma.

On vaikea tietää, mikä Venäjän nykyisen hallitsijan on saanut pelkäämään ja miksi hän toimii niin kuin toimii. Mutta me muut pystymme tänään varmasti listaamaan pitkän luettelon pelon aiheita omaa elämäämme koskien. Omalla listallani olisi ainakin seuraavia asioita:

-Entä jos oma mukava elämäni ja arkeni muuttuu jotenkin?

-Entä jos kaikkia tuotteita ja palveluja, joita olen tottunut hankkimaan milloin haluan ja mistä haluan, ei kohta enää olekaan niin helposti saatavilla?

-Entä jos joku tulee ja vie minulta taloni ja tavarani, joiden eteen olen vuosia ahkeroinut ja uurastanut?

-Entä jos joku tulee ja vie minulta unelmani ja määrää, mitä tulevaisuudessa teen?

-Entä jos joku tulee ja määrää, miten minun pitää ajatella?

-Entä jos emme enää saa kokoontua vapaasti hengellisiin tilaisuuksiin?

– Entä jos siitä huolimatta kokoonnumme ja tunnustamme uskoamme, mitä meille silloin tapahtuu?

-Entä jos joudun eroon perheestäni?

-Entä jos joku läheisistäni joutuu taistelemaan vapautemme puolesta?

-Entä jos menetän lopullisesti jonkun rakkaistani?

-Entä jos tämä kaikki johtaa siihen, että minä itse menetän henkeni?

Lista on pitkä, mutta kaksi kaikkein suurinta pelon aihettani uskalsin kirjoittaa näkyviin vasta viimeiseksi. Ja kuitenkin juuri ne painoivat mieltäni kaikkein raskaimpina.

Tuskin oli sattumaa, että teksti, joka Raamatussani tänä aamuna oli lukuvuorossa, oli toivoa ja rohkaisua täynnä oleva kohta Paavalin Ensimmäisestä kirjeestä tessalonikalaisille. Tessalonikalaiset elivät oman aikansa tyrannien mielivallan armoilla ja omien ahdistusten aiheidensa keskellä. Heidän pelkolistallaan saattoi olla samantapaisia asioita kuin omillammekin, mutta aivan varmasti heidänkin listaltaan löytyivät nuo kaksi viimeistä pelkoa, jotka kuristavat sydämemme kasaan ja salpaavat hengityksemme.

Joskus ohitamme Tessalonikalaiskirjeen kaltaiset tekstijaksot nopeasti ja saatamme hymähtääkin sille, miten hupsuja nuo ensimmäisen vuosisadan kristityt olivatkaan, kun he kuvittelivat Jeesuksen palaavan minä hetkenä hyvänsä. Puhumattakaan siitä, miten harhautuneita he olivat, jos he keskittyivät vain odottamaan taivaasta tulevaa pelastajaa sen sijaan, että olisivat tehneet hyvää ympärilleen.

Mutta sellaisina aikoina kuin tämä aamu, johon maailma tänään on herännyt, me luemme ahneesti näiden tekstien jokaisen sanan ja tarraudumme lujasti kiinni meille niissä luvattuun toivoon:

Mutta meidän, jotka kuulumme päivälle, on pysyttävä raittiina: meidän on pukeuduttava uskon ja rakkauden haarniskaan ja otettava kypäräksemme pelastuksen toivo. Jumala ei ole tarkoittanut, että saisimme osaksemme vihan, vaan että pelastuisimme Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa. Kristus on kuollut puolestamme, jotta saisimme elää yhdessä hänen kanssaan, olimmepa valveilla tai kuoleman unessa. Rohkaiskaa ja vahvistakaa siis toinen toistanne, ja niinhän te teettekin. (1Tess. 5: 8–11)

Sattumaa ei varmasti ollut myöskään se, että tänä aamuna minua rohkaisi myös Adrian Plass, jonka tekstin luin aamuhetkeni päätteeksi. Hän kertoo siitä, miten hän oli laskemassa äitinsä tuhkauurnaa samaan hautaan, johon äidin vanhemmat oli haudattu vuosia aikaisemmin. Uurnaa maahan kaivettaessa lapio kolahti yhtäkkiä kiveen, ja kävi ilmi, että hautakivi, johon isovanhempien nimet oli kaiverrettu, oli vajonnut vähitellen maahan ja ollut siellä kätkössä vuosikausia. Plass kirjoittaa:

…siinä seisoessani tiesin sydämessäni, että me, jotka seuraamme Jeesusta, emme saa pettää häntä, hänen kuolemaansa ja ylösnousemustaan hyväksymällä kuoleman lopullisuuden. Tulemme toimeen väliaikaisen menetyksemme kanssa, koska normaali elämä vaatii sitä, mutta kuten David Watson toistuvasti sanoi kuolemansa lähestyessä: paras on vielä edessäpäin. Kävellessäni pois siitä paikasta, jonne varmasti tulemme usein muistelemaan äitiä, olin harvinaisen vakuuttunut siitä, että yhtä varmasti kuin tuo paasi isovanhempieni haudalla nousi esiin, vaikka se ei näyttänyt enää olevan olemassa, olen jälleen tapaava äidin ja isoäidin, ja meillä on oleva uusi ruumis ja uusi ymmärrys, mutta nuo kaksi ihmistä, jotka rakastivat minua, ovat epäilemättä oma itsensä, ja minä olen varmasti oleva minä.
(Adrian Plass, Tavallisen tallaajan tienviittoja, suom. Merja Pitkänen ja Marja Sevón. Päivä Osakeyhtiö 2009, 468–469)

Tänä aamuna olemme heränneet erilaiseen maailmaan. Mutta maailma ja sen tapahtumat ovat edelleen meitä suuremmassa kädessä, ja kaikki tulee kerran päättymään hyvin. Nyt on aika rohkaista ja vahvistaa toisiamme ja kaikkia elämänpiirissämme olevia ihmisiä tällä toivolla.