Kirjoittanut
Kristinuskolle on ominaista vastausten korostaminen. ”Jeesus on vastaus” -lause on kaikille tuttu. Siitä seuraa, että ateistit hyökkäävää kristinuskoa vastaan juuri sen oppilauseiden avulla. Kristinuskon vastaukset ovat tieteen näkökulmasta mahdottomia. Jumalaa ei ole, Jeesus oli vain ihminen eikä ketään voi herättää kuolleista.
Stephen Protheron mukaan kaikki uskonnot eivät korosta yhtä vahvasti vastausten antamista. Oikea toiminta on monissa uskonnoissa oppia tärkeämpi asia. Tässä asiassa myös kristinuskon suuntien välillä on suuria eroja. Protestanttiset suunnat korostavat vastauksia, ortodoksit elämää. Katolisuus on jossakin näiden välimaastossa. Kenties myös länsimainen yksilökeskeisyys johdattaa pohtimaan omaa kohtaloa ja elämän tarkoitusta. Mitä minulle tapahtuu? Mikä on juuri minun osani ja tehtäväni tässä elämässä?
Uskonnot on usein nähty keskustelun lopettajina, mutta ne voivat myös virittää keskusteluja. Useimmat uskonnollisissa keskusteluryhmissä olleet muistavat ne jäsenet, jotka melkein kysymykseen kuin kysymykseen antoivat muutamassa sekunnissa vastaukseksi jonkin Raamatun kohdan. Mitäpä siihen saattoi lisätä. Keskustelua ei syntynyt, koska vastaus oli jo olemassa.
Kaikilla uskonnoilla on omia kysymyksiään. Jos Jumala on hyvä, silloin on pakko kysyä, miksi on niin paljon kärsimystä; jos ihmisessä on sielu, silloin on kysyttävä, mistä se tulee ja mihin menee; ja jos on lopullinen tuomio, täytyy kysyä, miten ja millä perusteilla se tapahtuu. Jos näitä asioita ei uskonnossa kuvata, vastauksiakaan ei tarvitse etsiä. Kaikissa uskonnoissa kuitenkin kysytään joitakin yhteisiä asioita, kuten mikä ihminen on ja mikä hänestä tulee? Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Tällaiset asiat kiinnostavat muitakin kuin uskovaisia.
Protheron mukaan murheellisinta on se, että keskusteluissa — useimmiten kiivaissa väittelyissä — painottuu oman minän puolustus taivaan ja uskon kustannuksella. Pidä kiinni niistä vastauksista, joita sinulla on, äläkä anna tuumaakaan periksi. Koeta nujertaa vastustajasi kaikin mahdollisin keinoin. Näin ei tarvitse olla, sillä jo nimi Israel viittasi henkilöön, joka paini Jumalan kanssa. Israelin kansan historia kuvaa tätä painia vuosisadasta toiseen. Elie Wieselin mukaan ”jos juutalaisella ei ole ketään, kenen kanssa riidellä, hän riitelee Jumalan kanssa, jolloin me nimitämme sitä teologiaksi; jos hän riitelee itsensä kanssa, me nimitämme sitä psykologiaksi.”
Suuret uskonnot eivät anna vaikeisiin kysymyksiin suoria tai ainakaan helppoja vastauksia. Kristinuskon kysymys kuuluu: miten minä pelastun?
Buddhalaisuuden kysymys on: kuinka poistan kärsimyksen? Konfutselaisuudessa kysytään: miten luomme järjestystä? Hindut pohtivat elämän kiertokulkua, taolaiset terveyttä ja kuolemattomuutta. Jo kysymykset kertovat jotakin olennaista elämästä. Niin kauan kuin on kysymyksiä, on vielä toivoa. Kun vastaukset ovat heti valmiina, niillä on helppo nujertaa toinen ihminen. Lisäksi on pakko suostua siihen, että kaikkiin kysymyksiin ei saada vastausta. Muistamme Paavalin sanat: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta …”
