Kirjoittanut
Kirjoittaja on espoolainen liikkeenjohdon konsultti, pianisti ja historianharrastaja, joka toimii Suomi-Israel Yhdistysten Liitto ry:n puheenjohtajana, Holokaustin Uhrien Muisto ry:n ja Elämän marssi ry:n varapuheenjohtajana sekä Eduskunnan antisemitismin vastaisen ryhmän sihteerinä.Elokuun 2. päivänä vietetään euroopanlaajuista romanien holokaustin muistopäivää toisen maailmansodan aikana murhattujen jopa 1,5 miljoonan romanin muistoksi. Romanien järkyttävä kohtalo toisessa maailmansodassa on jäänyt laajalti piiloon, koska natsien logiikalla romanit eivät olleet sen arvoisia, että heidät olisi rekisteröity ja kirjattu yksilöinä mihinkään yhteiskunnan rekistereihin. Tästä syystä holokaustin romaniuhrien lukumäärät ovat suurelta osin arvioita.
Muistopäivä muistuttaa meitä paitsi natsien totalitaarisesta ja murhanhimoisesta politiikasta, myös romanien asemasta tämän päivän Suomessa. Romanien tilanne on tänään toki turvallisempi kuin 80 vuotta sitten, mutta Eurooppa sen enempää kuin Suomikaan ei ole kyennyt poistamaan romaneihin kohdistuvaa epäluuloa, halveksuntaa ja syrjintää.
Tästä kertoo ystäväni Miranda Vuolasrannan kommentti, jonka hän kirjoitti pääministeri Sanna Marinin pride-viikolla 29.6. Facebookissa julkaisemaan päivitykseen:
Sanna Marin:
Minulla oli ilo tavata eilen Euroopan parlamentin S&D-ryhmän johtoa ja jäseniä Kesärannassa. Agendalla turvallisuus, ilmasto, tasa-arvo ja laajentumispolitiikka. Kiitos ystävät!
Mirandan kommentti:
Hyvä sinänsä, mutta tasa-arvo ei ole sama kuin ihmisoikeuspolitiikka ja vielä vähemmän yhdenvertaisuus- tai vähemmistöoikeuksien politiikka, jota aiemmin korostimme linjauksissamme.
Suomen maine pohjolan toimivana demokratiana kansainvälisillä areenoilla luotiin nimenomaan ihmisoikeus standardien pohjalle 1990-2000 luvulla. Tuolloin esimerkkinä ja profiilin luojana toimivat romani- ja saamelaisvähemmistöjemme sorron päättäminen ja oikeuksien edistäminen. Tällä hetkellä puhutaan vain ja yksinomaan Pride- ja LGBTQ-oikeuksista.
Onko muiden vähemmistöjen asema sitten OK? Valitettavasti ei! Suomen tiedetään olevan yksi rasistisimmista maista Euroopassa, ei lainsäädännön vaan käytännön ja asennemaailman tasolla.
Asenne- ja tiedottamistyön (poliittisen tiedostamisen, tuomitsemisen, toimenpiteiden sekä resursoinin) tasolla ollaan lähellä nollaa, ja toimenpiteiden tasolla jäimme valitettavasti parin vuosikymmenen taakse.
Etnisten vähemmistöjen/alkuperäiskansojen oikeuksista ei julkisuudessa puhuta. Ei, vaikka meillä on nykyään jopa riippumaton, komeasti Eduskunnan tiloissa toimiva Ihmisoikeusinstituutti.
Puhutaanko ihmisoikeuksien toteutumisesta? Ei, siitäkään, koska meillä on ihmisoikeuspoliittinen selonteko ja lainsäädäntö kunnossa, joten maamme on siis demokraattinen ”lähtökohtaisesti” joten näistä ei tarvitse puhua. Paperilla nämä asiat ovat kunnossa.
Käytännössä, jos katsotaan mitä rasismi eli etnisiin vähemmistöihin kohdistuvien viharikosten tilanne Suomessa on, tilanne on enemmän kuin huono! Syrjinnän Eurobarometri -tutkimuksen tulosten mukaan koko EU:n alueella, kuten myös Suomessa, etniseen alkuperään perustuva syrjinnän arvioidaan laajimmalle levinneeksi. Suomessa 64 % vastaajista piti tätä syrjinnän muotoa erittäin yleisenä.
Näistä myös raportoitiin kansalaisjärjestöjen toimesta sekä Ihmisoikeuspoliittisen selonteon laatineelle taholle UM:n, ja myös tänä keväänä nyt kun Suomi on aloittamassa YKn Ihmisoikeusneuvoston kaksivuotiskauttaan 2022-2024. Kysymys kuului mitä asioita tulisi nostaa esiin. Listalle tuli kuten mainittu tasa-arvopyrkimykset ja LGBTQ-oikeudet. Ja sanottakoon, että en vastusta niitä, mutta nyt käytävässä keskustelussa on paha likinäköisyysongelma, jossa nähdään vain yhden sorttiset vähemmistöt tärkeinä.
Nyt lukijoista osa miettii, mitä ihmettä tarkoitan? Muutama käytännön esimerkki, joita voisin esitellä parin sivun verran, jollei olisi tarvetta rajoittaa tätä kannanottoa.
-
- Suomessa saa pystyttää kenenkään reagoimatta vilkkaasti liikennöidyn tien viereen kyltin jossa lukee: Mustalaiset pois, Hitleriltä jäi homma kesken”. Natsismia, johon viranomaiset tai politiikot eivät näe tarvetta reagoida
- Vuonna 2022 julki tulleissa uutisissa Suomen poliisi syyllistyi summittaiseen kaikkia koskevaan etniseen profilointiin yhden vähemmistöryhmän kohdalla 3-4 vuoden ajan rikkoen näin törkeästi yhdenvertaisuuslakia. Kun Ruotsissa kävi samoin 10 vuotta sitten maan ylin johto esitti julkisen anteeksipyynnön asiasta, ryhtyen jyrkkiin korjaustoimenpiteisiin. Suomessa Poliisihallitus pahoitteli lehden sivuilla kerran asiaa ja maan hallitus kohautti olkapäätään, eli antoi rasismille hiljaisen hyväksynnän.
- Viimeisen viiden vuoden aikana väkivalta- ja viharikokset, jotka ovat kohdistuneet romaninaisiin julkisilla paikoilla pääväestöön kuuluvien miesten toimesta ovat hälyttävästi lisääntyneet. Näitä käsitellään parasta aikaa useissa maamme oikeusistuimissa.
Eli onko meillä ihmisoikeus ongelmia, joista tulisi puhua, tuomita ne ja ryhtyä toimenpiteisiin viharikosten ennalta ehkäisemiseksi?
Valitettavasti on!
Ja näihin odottaisin istuvan hallituksen puuttuvan reippaalla kädellä, ennenkuin ajaudumme samaan pisteeseen, jossa naapurimaassa ollaan.
Eikä se tavallisen, köyhän kansan eli pienituloisten, asema paljon sen paremmalta näytä! Ostettujen ekonomistien arvioilla ei kansan ahdinkoa parannella. Suurin osa pienituloisista maksaa raskaasti, lastensa harrastusten poikkasemisella, lomien peruuttamisella, leivän kapenemisella ja jopa lääkkeiden ostamatta jättämisellä hintojen ja polttoaineiden noususta johdosta. Silti, Suomi auttaa avokätisesti muita tahoja maailmalla, milloin mistäkin syystä, perusteltelluista ja melko hyvistäkin syistä.
Jossakin kohtaa, pitää kuitenkin vilkaista, mitä omalla takapihalla tapahtuu.
Hymistelyn sijaan kaipaisin nyt kotipihan ongelmiin tarttumista reippaasti, jossa päättäjät laskeutuvat politiikan sfääreistä tavallisen kansan arjen ongelmia ratkaisemaan.
Oikeusministeriön vuonna 2020 julkaisema Perusoikeusbarometri todentaa Mirandan kertoman. Jo sen johdannossa todetaan ”Yleisesti ottaen vastaajilla näyttää olevan eniten ennakkoluuloja naapurissa asumisen suhteen romaneja, Somaliasta tulevia maahanmuuttajia ja turvapaikanhakijoita/pakolaisia kohtaan.”
Barometrin mukaan romaninaapuri olisi epämukava 53 prosentille vastaajista, mutta ajatus transihmisestä tai transsukupuolisesta henkilöstä naapurina olisi epämukava 20 prosentille ja homo-, lesbo- tai biseksuaalinaapuri olisi epämukavaa vain 11 prosentille.
Ihmisoikeus vai etuoikeus?
Pääkaupunkiseutu pukeutui tänäkin kesänä sateenkaaren väreihin. Yhä useampia rakennuksia koristi moniväriset raitaliput ja niin yritykset, mediat kuin papitkin kilvoittelevat keskenään, kuka näyttävimmin liputtaa pride-väen ihmisoikeuksien puolesta.
Kun tätä kaikista tuuteista pursuavaa yletöntä ja seksualisoivaa vyöryä joutuu joka ikinen kesä väkisinkin kohtaamaan, on syytä pysähtyä miettimään, onko sateenkaariväen ihmisoikeudet todellakin niin huonot, että heidän tarpeensa saa ainoana vähemmistönä lähes koko valtakunnan jakamattoman huomion ja yli sadan yrityksen ja yhteisön sponsorirahat? Tiedän, että moni pohtii mielessään, onko ihmisoikeuksien sijaan kysymys enemmänkin etuoikeuksista?
Romanien tilanteen kannalta on surullista ja käsittämätöntä, ettei heidän asiansa ja asemansa kiinnosta juuri ketään. En ole nähnyt pääministeriä tai maassa olevaa diplomaattikuntaa marssimassa heidän puolestaan. Kirkot eivät kiivaile heidän puolestaan eikä Yle edistä heidän asiaansa. Helsingin kaupunkia ei kiinnosta pää- tai mikään mukaan kumppanuus romaniyhteisön kanssa. Johtavat asianajotoimistot eivät anna konsultoivaa tukea romaneille pro bono. Kansainvälinen romanilippu ei liehu eläkevakuutusyhtiöitten tai EK:n katoilla. Romaneille ei yksinkertaisesti löydy platinum-, gold- eikä edes silver-partnereita.
Ottaisiko kirkko vastuun romanien aseman parantamisesta?
Suomalaisen yhteiskunnan olisi aika herätä näkemään vähemmistöjen todellinen todellisuus. Totuus ei välttämättä ole se, mitä äänekkäimmin toitotetaan tai vaaditaan. Totuus löytyy esimerkiksi edellä mainitusta Perusoikeusbarometristä tai Jari Sarasvuon, Tuomas Enbusken ja kumppaneiden toteuttaman Työnimi-kampanjan tuloksista.
Romanit ansaitsevat parempaa. Inhimillistä kohtelua ja hyväksyntää asuinympäristöissään, oppilaitoksissa, työmarkkinoilla, kauppakeskuksissa, liikennevälineissä, viranomaisyhteyksissä jne. Tämä vaatii huomattavia tekoja ja kampanjoita yhteiskunnan kaikilla sektoreilla.
Prideä ylpeästi tukeneet Helsingin, Espoon ja Vantaan seurakunnat voisivat hyvinkin tarttua tähän ja siirtää tasapuolisuuden ja todellisen tarpeen nimissä ensi vuoden pride-budjettiin varatut rahat romanien aseman parantamiseen. Arkkipiispa ja hiippakuntien piispat tukisivat varmaankin innolla tätä päätöstä. Ja Raamatustakin voisi löytyä hyvät perusteet, sikäli jos niillä olisi päätöksenteossa merkitystä.
Saman budjettipäätöksen voisivat tehdä myös Amnesty International, Diakonissalaitos, Martat ja Kela, jotka perinteisesti ovat kertoneet olevansa yhteiskunnassa marginaaliin tai ahtaalle jääneiden puolella. Pääministeripuolueena SDP voisi ottaa asiasta poliittisen kopin ja allokoida vihdoin asialliset resurssit romanien asialle.
Eikös tämä olisi hyvä askel todellisten ihmisoikeuksien edistämiseksi Suomessa?
